Mannavanukas

Huh huh, niin se vain on, että unohtuu tämä blogi aina pitkäksikin aikaa. Sori!

Nyt kuitenkin tulin buzzadorin ominaisuudessa kertomaan meidän perheessä testatusta tuotteesta. Kyseessä on Jogolinon Mannavanukas, joka on tarkoitettu yli 12-kuukautisille lapsosille. Meillä testailut aloitettiin jo pari viikkoa ennen tuota maagista rajaa, mutta varovaisesti, kun tuote kuitenkin sisältää ihan täysmaitoa eikä tuolloin lehmänmaito ollut vielä vakiintunut kaveri meidän tyttärellä.

Tuote on pakattu neljään 100 gramman purkkiin, mikä on ihan hyvä systeemi. Kerta-annos on sopiva, ei liian pieni eikä liian suuri. On myös todella, todella positiivista, että tuote säilyy huoneenlämmössä.

Täytyy sanoa, että aika nihkein mielin näitä kuitenkin tytölleni tarjoilin. Hampaidenpesun kanssa on nimittäin ollut sellaista vääntöä, etten haluaisi kuormittaa huonosti pestyjä hampaita sokerisin tuottein. (Muistanko muuten oikein, että hammaslääkäri sanoi, etteivät nuo pienet lapset saa reikiä pelkästä sokerista, vaan tarvitsevat siihen myös sen reikiintymisbakteerin, jonka voivat esim. vanhemmiltaan saada?)

Kuitenkin tyttö piti näistä ihan mahdottomasti ja testattu on myös isommilla, ala-astetta käyvillä lapsilla ja menestys oli melkoinen silläkin suunnalla. Meillä nämä jäävät satunnaisiksi herkuiksi ja esim. kipeän lapsen hemmoteluun, kun muut ruoat eivät maistu. Ehkä sitten, kun hampaidenpesu alkaa sujua, näitä voi syödä useamminkin.


Miten teillä suhtaudutaan lasten herkutteluun ja milloin herkkuja on alettu antaa? Meillä lapsi siis nyt reilun vuoden.

Sain tuotteet siis Buzzadorilta, josta voi lukea tarkemmin täältä.

Raskausarvet

Raskauden keskivaiheen jälkeen iloitsin vielä siitä, että masu ei ollut ottanut osumaa raskausarpien muodossa lainkaan. Järkytys olikin yllätyksen takia kaksinkertainen, kun loppuvaiheessa raskautta huomasin (peilin kautta, kuinkas muuten), että masun alapuolella olikin ihan järkyttävät arvet. Siis ihan kamalat. Kauhea sinipunainen ristikko vain kiersi mahaa, kuin mikäkin viemäriverkosto. Yäk. Se oikeasti masensi. En voinut kuvitellakaan, että menisin esimerkiksi bikineissä rannalle, vaikka mahan muuten saisikin timmimpään kuntoon (no, ei toivoa siitäkään). Sekin on jännä, että en minä katsoisi ja kauhistelisi, jos joku toinen olisi raskausarpisena rannalla, mutta että minä! Kaikkihan katsoisi!

Kokeilin sitten raskausarpia vaalentavaa voidetta tuloksetta. No, sen levittäminen silloin tällöin - aina muistaessaan- tuskin jeesaakaan. Olin jo luopunut toivosta... Mutta mitä huomasinkaan tänään? (Edelleen peilin kautta, ei tämän pömpön alle muuten näe..) Ne ovat vaalenneet!! Eivätkä vain hailakanliloiksi, vaan oikeasti vaalenneet. Jopa siis niin paljon, että ne bikinitkään eivät tunnu enää niin hirveältä vaihtoehdolta... Ainakaan, jos olisi superkuuma päivä, kokouikkari olisi varastettu ja olisin treenannut vatsani sellaiseen kuntoon, että Lopezkin olisi kade. Mielestäni tämä on kuitenkin pieni ihme, sillä olin varautunut siihen, että ne paistavat kuuhun asti mahastani aina.

Mutta sitten se maha... Minulla on aina ollut pömppö, mutta nyt sen mittakaava on jotain järkyttävää. Näytän edelleen siltä, että olisin raskaana. Se masentaa. Siis oma vikahan se on. Syön herkkuja koko ajan enkä juuri liiku (paitsi nyt olen aloittanut vaunuilun, mutta ketä se pieni kävelylenkki oikeasti laihduttaa? Ainakaan, jos se kävely kohdistuu kaupan jätskihyllylle...), joten turha kai sitä on valittaa. Olen yrittänyt karppausta, laihduinkin, mutta kun kyllästyin, lihoin takaisin. Yritin taas, mutta pienet sääntörikkomukset vaihtuivat isoiksi karkkipusseiksi, jäätelöiksi ja vaikka miksi. Ei onnistunut. Kumma juttu.

Miten te olette onnistuneet?

Täällä taas!

Hejssansaa!

Sori, kun blogi on jäänyt kuukausiksi telakalle, en tiedä itsekään, mitä oikein tapahtui :) Kai sitä vaan ne arkiset asiat vie mennessään. Pyykkejä olisi useammalle päivälle, keittiö pitäisi siivota, pitäisi imuroida ja sisustaa kämppää järkevämmäksi...

Vauva on nyt 10 kuukautta vanha ja ihana vesseli. Osaa kontata, istua, seistä ja kävellä tukea vasten ja vilkuttaa. Ja onpa tyttö jo sanonut 'äiti' ja monta kertaa! Suussa on ainakin viisi hammasta ja hymy mitä hurmaavin. Ihana pieni pullukka.

Muttamutta... Kukaan ei koskaan (ennen raskautta) ollut kertonut, miten - suoraan sanottuna - vittumaista on se, kun lapsi sairastaa. Olen itse ensinnäkin ihan älyttömän huono lähtemään lääkärille, saati sitten arvioimaan, milloin toisen sinne pitäisi mennä. Lapsi alkoi jo joulukuussa yskiä ja kierre loppui oikeastaan vasta helmikuussa (pari korvatulehdusta mahtui mukaan), kunnes alkoi nyt TAAS. En vaan kestä. Toinen yskii ja nenä vuotaa ja kaikki on vaikeaa. No, aika pirteähän tuo nyt on kuitenkin, mutta silti. Ei jaksaisi siellä lääkäreissä ravata, kun eivät ne oikein mitään osaa tehdä tai sanoa. Saako purkaa...? Puran kuitenkin: AAAAARRRRGGGGGHHHHHHHHHHHHHHHHHHHHH! Tulispa jo kesä, sitten varmaan saisi olla terveenäkin.

Nyt on kyllä aivan mahtikelit olleet ja olen saanut itseni rattaiden (jee, ollaan jo isoja, kun ei vaunutella vaan rattaillaan) kanssa jo pihalle ja pääsipä vauski jo kokeilemaan keinua. Hassua, miten tuon ikäinen tajusi jo itse ojentaa jalkoja vauhtia saadakseen.

Tiedättekö, mikä on ärsyttävää? Se kun anoppi (joka on nähnyt lasta ehkä 10 kertaa, vaikka asuu ehkä 5 kilometrin päässä) sanoo lasta aina miehen serkun näköiseksi. Yritän aina sanoa, että vauvakuvien perusteella tyttö muistuttaa ehkä MINUA, mikä olisi loogisempaakin. Mutta ei. Äh. Se ei edes suoraan sanottuna tunnu kohteliaisuudelta, että tyttö näyttäisi siltä serkulta, vaikka kaipa kaikki ovat vauvoina olleet ihan söpöjä.

Sitten pieni info: X-tran vaipat on ihan hirveitä! Tarpeeksi kun on pissaa, niin se päälikerros (siis lapsen ihoa vasten oleva) menee rikki ja sisältä valuu kaikki helvetin vanut pitkin reisiä.

No niin, oliko siinä tarpeeksi valitusta näin pitkän tauon jälkeen? Yritän jatkossa tulla moikkailemaan useammin, JOS tätä nyt enää kukaan löytää edes.

Hei, onko teillä muuten vauvakeinu pihalla? Mistä mahdoitte hankkia sellaisen?

Ei jumalauta.

Otsikon mukaisia fiiliksiä ollut tässä viime aikoina. Oli pari yötä, kun tyttö karjui ja vääntelehti välillä unissaan, välillä hereillä. Olin niin väsynyt, että itkin. Aamulla kun noustiin eikä tyttö meinannut mennä nukkumaan ekoille päikkäreille, itkin. Olin niiiin poikki.

Ajattelin, että johtui ilmavaivoista. Tyttö on aloittanut kiinteät ruoat, vatsa oli kovana, joten annettiin Levolacia, joka saattaa ilmavaivoja aiheuttaa. Kyllä huono äiti -fiilikset nosti päätään, kun pahimpien öiden jälkeen tajusin, että tytölle oli puhjennut hampaat.

No, sitten oli pari hyvää yötä, mutta viime yö... Voi jumalauta. Ei meinannut mennä nukkumaan, nukahti, heräsi, huusi... Voiko ne samat hampaat vaivata, vaikka ovat puhjenneet? Vai voiko seuraavat muka olla jo tuloillaan? Kertokaa epätoivoiselle!

Muuten tyttö on kyllä aika enkeli. Niiiin ihana. Mutta olisin parempi äippä, jos saisin nukkua vähän.

I'm alive again...

Ohhoh, tulipa pieni tauko...

Tauolla huomattua ja opittua:

- nyt on mahalle kääntyminen jo sitä luokkaa, että voi sanota tytön hallitsevan taidon, vaikka välillä ähisee ja puhisee asian kanssa pitkäänkin.

- tissi on parantunut ja olen taas elossa. Onneksi kipuilut asettuivat ajankohdalle, kun miehellä oli vapaata. En siinä kuumeessa olisi pystynyt hoitamaan lasta.

- olen herkkä! Itken jokaiselle leffalle, missä on lapsia jotka itkevät tai ikävöivät äitiään tai äitejä, jotka rakastavat/ikävöivät lapsiaan tai tekevät heidän puolestaan jotain ihanaa yms. Sininen laguuni ja Paluu siniselle laguunille aiheuttivat minussa hurjan itkumyrskyn.

- aloitettiin maistelemaan bataattia. Vaihtelevalla menestyksellä. Nyt siirrytään porkkanaan ja sitten perunaan. Tyttö siis 5 kk vanha. Korviketta menee jo sen verran, että samalla vaivalla voi kokeilla jo oikeaa ruokaakin.

- tytöllä on tosi kiva rytmi, mutta välillä huutaa öisin unissaan ja kääntyilee/ottaa tuttia pois. Harmi, että vain 19 kertaa kahdestakymmenestä se tutti löytää tiensä suuhun sen käden kautta, joka sen pois ottikin.

- tyttö oli yötä mummilla! Siis minun äidillä, ei anopilla *väristyksiä*. En itkenyt, vaikka vähän ikävä oli. Toisaalta oli myös tosi vapaa olo. Mutta kyllä arvostin tyttöä taas ihan hurjasti, kun takaisin sain. Teki ihan hyvää meidän äiti-tytär-suhteelle. Jotenkin leikin tytön kanssa nyt enemmän ja muutenkin... olen astetta parempi äiti tuon yhden yön jäljiltä. Tästä pitää ehkä ottaa tapa.

- neiti painaa yli 9 kiloa. On siis 5 kk vanha. Muistuttaa aikalailla makkaroineen Michelin-miestä. Ihana se kuitenkin on! Olin vaan varautunut siihen, että äitiyspakkauksen talvihaalari olisi tämän talven juuri sopiva, mutta nyt pitää suhtautua asiaan varauksella. On meinaan tällä hetkellä oikeaa kokoa ja nyt on vasta syksy.

Tulehtunut tissi

Niinhän siinä sitten kävi, että flunssailu olikin rintatulehduksen alkua. Ai helvetin hitto, että on pikkutissi kipeä! Pieni neuvonen: syöttäkää aina vuoronperään kummatkin tissit tyhjiksi!!! Jos pystytte... Ei se täällä onnistunut.

Juttu meni siis niin, että tyttö kieltäytyi jo pidemmän aikaa erityisesti pikkutissin maukkaasta ravinnosta. Huusi isollakin tissillä, mutta eritoten pikkutissillä. No tästäpä lannistuneena mamma tarjosi mieluummin isompaa tissiä, joka herätti pikkuneidissä vähemmän huutoa. Ja tästäpä innostuneena hylätty maito keräsi itsensä sumppuun, sanoi imetyssopimuksen irti, kutsui tulehduksen paikalle, aiheutti mammassa kuumeen ja saatanan kipeän tissin. No, koska tissi ei kuitenkaan kipeytynyt näin voimakkaasti heti, kärsittiin kuumeesta hetki, ennenkuin oireyhtymä allekirjoittaneelle selvisi. Ajattelin siis alkuun, että pieni kipu johtuu vain siitä, että tissi on niin täynnä... Pyh.. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei pikkutissi ole koskaan täynnä, siksi sen nimi on pikkutissi. Tajusin kuitenkin katsoa peiliin ja rinnan alapuolella punoitti niin, ettei mitään tolkkua. No, koskinpa sitten siihen kohtaan ja löysin möykyn, joka pystyi olla vain rintatulehdus (rintatiehyen tukkeuman jatko-osa siis) tai syöpä. Oireiden perusteella valitsin ensimmäisen.

Antibiootit paikalle ja nyt venaillaan, josko en kohta enää toivoisi, että tissini leikattaisiin irti. Ja kaikkeni yritin. Suihkutin lämpimällä vedellä, pumppasin ja lypsin saunassa, yritin antaa tytön imutella siitä, mutta ei onnistunut. Sitä ei tyhjäksi saa ja piste.

ps. Tiedättekö, kun kaikissa imetysmania-oppaissa vouhkataan siitä, että maitoa tulee, kun vaan antaa lapsen imeä tarpeeksi... kysyntää jos on, niin on tilaustakin, vai mitä helvettiä... Miten hooveessä tuo pätee, jos ei lapsi SUOSTU syömään toisesta tissistä?? En edes uskalla kysyä, jos joku imetysmaanikko eksyy tänne tulee kertomaan, miten sekin on minun, imetysasennon, imuotteen ja kaikenmuun hölynpölyn vika. Ei ole.

pps. En nyt siis dissaa (täys)imettäjiä, vaan vain niitä, joiden elämäntehtävä on aiheuttaa paha mieli niille, joiden imetys ei yhtä hyvin suju.

ppps. Nyt jos pitäisi juosta kovaa - tai ollenkaan -, niin voisi pikkuisen sattua.

Sairaana vauvan kanssa?

Viime aikoina olen pohtinut erilaisia tilanteita, mihin vauvan kanssa mahtaisi joutua. Lähipiirissä on ollut kovaa flunssaa ja vatsatautia ja tautikammoisena olen nyt alkanut miettiä, miten pärjäisin kipeänä vauvan kanssa... tai miten pärjäisin kipeän vauvan kanssa... tai miten pärjäisin kipeänä kipeän vauvan kanssa.

En ole koskaan kaatunut sänkyyn flunssan takia, mutta nyt ihoa ja päätä särkee kovasti ja olo on todella voimaton. Tästä kyllä selvitään, mutta vauvan nokka vuotaa ja toivon, ettei hän flunssaannu pahemmin.

Mutta se, mitä oikeasti haluaisin tietää - ja haluaisin siis kuulla teidän kokemuksia/mielipiteitä - on se, että jos minulle nyt iskisi vatsatauti ja joutuisin tekemään tuttavuutta vessanpöntön kanssa, niin miten hoidan samalla lasta? Jos mies on töissä (yrittäjä ---> pakko olla töissä), niin miten pärjäisin? Olen viimeksi sairastanut oksennustaunnin ehkä 17-vuotiaana, jolloin olin 15 kiloa kevyempi kuin nyt. Niihin aikoihin aina vatsataudin saadessani olin todellakin sängyn oma. Jos yritin nousta, alkoi pyörryttämään. Voihan olla, että astetta raskaampi kehoni kestäisi taudin nyt, mutta mitä jos ei kestäisi? Miten olette hoitaneet lasta vatsataudissa? Tai mitä pitää tehdä, jos vauva saisi vatsataudin? Onko se kovinkin todennäköistä?

Toivon, että selviäisimme syksystä vähin vaurioin, mutta haluaisin myös varautua pahimpaankin. Olen tajunnut, että minulla ei ole mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä sairaan vauvan kanssa. Olisin ihan kädetön, jos näin kävisi. Ja tästä pääsemmekin seuraavaan asiaan: mitä puette vauvallenne päälle, jos hän nukkuu päikkäreitä pihalla tässä - aavistuksen viileässä - säässä? Kaikki aina sanovat, että vauva kyllä huutaa kuumissaan, mutta huutaako myös kylmissään?

terkuin,

kädetön, jalaton ja avuton ekakertamami

ps. Onko normaalia, että vauva kääntyi silloin eräs päivä monta kertaa omin avuin vatsalleen, mutta nyt yhtäkkiä kadotti taidon? Yrittää kyllä, mutta ei enää onnistu itsenäisesti kääntymään.....