Ei jumalauta.

Otsikon mukaisia fiiliksiä ollut tässä viime aikoina. Oli pari yötä, kun tyttö karjui ja vääntelehti välillä unissaan, välillä hereillä. Olin niin väsynyt, että itkin. Aamulla kun noustiin eikä tyttö meinannut mennä nukkumaan ekoille päikkäreille, itkin. Olin niiiin poikki.

Ajattelin, että johtui ilmavaivoista. Tyttö on aloittanut kiinteät ruoat, vatsa oli kovana, joten annettiin Levolacia, joka saattaa ilmavaivoja aiheuttaa. Kyllä huono äiti -fiilikset nosti päätään, kun pahimpien öiden jälkeen tajusin, että tytölle oli puhjennut hampaat.

No, sitten oli pari hyvää yötä, mutta viime yö... Voi jumalauta. Ei meinannut mennä nukkumaan, nukahti, heräsi, huusi... Voiko ne samat hampaat vaivata, vaikka ovat puhjenneet? Vai voiko seuraavat muka olla jo tuloillaan? Kertokaa epätoivoiselle!

Muuten tyttö on kyllä aika enkeli. Niiiin ihana. Mutta olisin parempi äippä, jos saisin nukkua vähän.

I'm alive again...

Ohhoh, tulipa pieni tauko...

Tauolla huomattua ja opittua:

- nyt on mahalle kääntyminen jo sitä luokkaa, että voi sanota tytön hallitsevan taidon, vaikka välillä ähisee ja puhisee asian kanssa pitkäänkin.

- tissi on parantunut ja olen taas elossa. Onneksi kipuilut asettuivat ajankohdalle, kun miehellä oli vapaata. En siinä kuumeessa olisi pystynyt hoitamaan lasta.

- olen herkkä! Itken jokaiselle leffalle, missä on lapsia jotka itkevät tai ikävöivät äitiään tai äitejä, jotka rakastavat/ikävöivät lapsiaan tai tekevät heidän puolestaan jotain ihanaa yms. Sininen laguuni ja Paluu siniselle laguunille aiheuttivat minussa hurjan itkumyrskyn.

- aloitettiin maistelemaan bataattia. Vaihtelevalla menestyksellä. Nyt siirrytään porkkanaan ja sitten perunaan. Tyttö siis 5 kk vanha. Korviketta menee jo sen verran, että samalla vaivalla voi kokeilla jo oikeaa ruokaakin.

- tytöllä on tosi kiva rytmi, mutta välillä huutaa öisin unissaan ja kääntyilee/ottaa tuttia pois. Harmi, että vain 19 kertaa kahdestakymmenestä se tutti löytää tiensä suuhun sen käden kautta, joka sen pois ottikin.

- tyttö oli yötä mummilla! Siis minun äidillä, ei anopilla *väristyksiä*. En itkenyt, vaikka vähän ikävä oli. Toisaalta oli myös tosi vapaa olo. Mutta kyllä arvostin tyttöä taas ihan hurjasti, kun takaisin sain. Teki ihan hyvää meidän äiti-tytär-suhteelle. Jotenkin leikin tytön kanssa nyt enemmän ja muutenkin... olen astetta parempi äiti tuon yhden yön jäljiltä. Tästä pitää ehkä ottaa tapa.

- neiti painaa yli 9 kiloa. On siis 5 kk vanha. Muistuttaa aikalailla makkaroineen Michelin-miestä. Ihana se kuitenkin on! Olin vaan varautunut siihen, että äitiyspakkauksen talvihaalari olisi tämän talven juuri sopiva, mutta nyt pitää suhtautua asiaan varauksella. On meinaan tällä hetkellä oikeaa kokoa ja nyt on vasta syksy.

Tulehtunut tissi

Niinhän siinä sitten kävi, että flunssailu olikin rintatulehduksen alkua. Ai helvetin hitto, että on pikkutissi kipeä! Pieni neuvonen: syöttäkää aina vuoronperään kummatkin tissit tyhjiksi!!! Jos pystytte... Ei se täällä onnistunut.

Juttu meni siis niin, että tyttö kieltäytyi jo pidemmän aikaa erityisesti pikkutissin maukkaasta ravinnosta. Huusi isollakin tissillä, mutta eritoten pikkutissillä. No tästäpä lannistuneena mamma tarjosi mieluummin isompaa tissiä, joka herätti pikkuneidissä vähemmän huutoa. Ja tästäpä innostuneena hylätty maito keräsi itsensä sumppuun, sanoi imetyssopimuksen irti, kutsui tulehduksen paikalle, aiheutti mammassa kuumeen ja saatanan kipeän tissin. No, koska tissi ei kuitenkaan kipeytynyt näin voimakkaasti heti, kärsittiin kuumeesta hetki, ennenkuin oireyhtymä allekirjoittaneelle selvisi. Ajattelin siis alkuun, että pieni kipu johtuu vain siitä, että tissi on niin täynnä... Pyh.. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei pikkutissi ole koskaan täynnä, siksi sen nimi on pikkutissi. Tajusin kuitenkin katsoa peiliin ja rinnan alapuolella punoitti niin, ettei mitään tolkkua. No, koskinpa sitten siihen kohtaan ja löysin möykyn, joka pystyi olla vain rintatulehdus (rintatiehyen tukkeuman jatko-osa siis) tai syöpä. Oireiden perusteella valitsin ensimmäisen.

Antibiootit paikalle ja nyt venaillaan, josko en kohta enää toivoisi, että tissini leikattaisiin irti. Ja kaikkeni yritin. Suihkutin lämpimällä vedellä, pumppasin ja lypsin saunassa, yritin antaa tytön imutella siitä, mutta ei onnistunut. Sitä ei tyhjäksi saa ja piste.

ps. Tiedättekö, kun kaikissa imetysmania-oppaissa vouhkataan siitä, että maitoa tulee, kun vaan antaa lapsen imeä tarpeeksi... kysyntää jos on, niin on tilaustakin, vai mitä helvettiä... Miten hooveessä tuo pätee, jos ei lapsi SUOSTU syömään toisesta tissistä?? En edes uskalla kysyä, jos joku imetysmaanikko eksyy tänne tulee kertomaan, miten sekin on minun, imetysasennon, imuotteen ja kaikenmuun hölynpölyn vika. Ei ole.

pps. En nyt siis dissaa (täys)imettäjiä, vaan vain niitä, joiden elämäntehtävä on aiheuttaa paha mieli niille, joiden imetys ei yhtä hyvin suju.

ppps. Nyt jos pitäisi juosta kovaa - tai ollenkaan -, niin voisi pikkuisen sattua.

Sairaana vauvan kanssa?

Viime aikoina olen pohtinut erilaisia tilanteita, mihin vauvan kanssa mahtaisi joutua. Lähipiirissä on ollut kovaa flunssaa ja vatsatautia ja tautikammoisena olen nyt alkanut miettiä, miten pärjäisin kipeänä vauvan kanssa... tai miten pärjäisin kipeän vauvan kanssa... tai miten pärjäisin kipeänä kipeän vauvan kanssa.

En ole koskaan kaatunut sänkyyn flunssan takia, mutta nyt ihoa ja päätä särkee kovasti ja olo on todella voimaton. Tästä kyllä selvitään, mutta vauvan nokka vuotaa ja toivon, ettei hän flunssaannu pahemmin.

Mutta se, mitä oikeasti haluaisin tietää - ja haluaisin siis kuulla teidän kokemuksia/mielipiteitä - on se, että jos minulle nyt iskisi vatsatauti ja joutuisin tekemään tuttavuutta vessanpöntön kanssa, niin miten hoidan samalla lasta? Jos mies on töissä (yrittäjä ---> pakko olla töissä), niin miten pärjäisin? Olen viimeksi sairastanut oksennustaunnin ehkä 17-vuotiaana, jolloin olin 15 kiloa kevyempi kuin nyt. Niihin aikoihin aina vatsataudin saadessani olin todellakin sängyn oma. Jos yritin nousta, alkoi pyörryttämään. Voihan olla, että astetta raskaampi kehoni kestäisi taudin nyt, mutta mitä jos ei kestäisi? Miten olette hoitaneet lasta vatsataudissa? Tai mitä pitää tehdä, jos vauva saisi vatsataudin? Onko se kovinkin todennäköistä?

Toivon, että selviäisimme syksystä vähin vaurioin, mutta haluaisin myös varautua pahimpaankin. Olen tajunnut, että minulla ei ole mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä sairaan vauvan kanssa. Olisin ihan kädetön, jos näin kävisi. Ja tästä pääsemmekin seuraavaan asiaan: mitä puette vauvallenne päälle, jos hän nukkuu päikkäreitä pihalla tässä - aavistuksen viileässä - säässä? Kaikki aina sanovat, että vauva kyllä huutaa kuumissaan, mutta huutaako myös kylmissään?

terkuin,

kädetön, jalaton ja avuton ekakertamami

ps. Onko normaalia, että vauva kääntyi silloin eräs päivä monta kertaa omin avuin vatsalleen, mutta nyt yhtäkkiä kadotti taidon? Yrittää kyllä, mutta ei enää onnistu itsenäisesti kääntymään.....

Turn around...

Jes, vihdoinkin se tapahtui! Tyttö kääntyi ekaa kertaa selältä mahalleen suuren, kiukkuisen ähinän saattelemana suuressa tarmonpuuskaassaan. Ja tekipä tuo sen saman päivän aikana vielä muutaman kerran eli kyseessä ei ollut mikään vahinkopyrähdys! Tuli ihan sellainen olo, että mun tyttö on nero. (Paitsi onko se neroutta, jos väkisin kääntyy mahalleen heti syömisen jälkeen ja puklaa koko mahan sisällön siinä asennossa ulos? Ei välttämättä... Ei ole koskaan mennyt harsoja pyykkiin ihan tätä tahtia... Saatika vaatteita.) Olin tähän asti vähän miettinyt, että mikä on, kun tuntuu, että kaikki muut lapset kehittyvät nopeammin. Omassa pienessä päässäni kehittelin teorioita, joista aika moni päättyi siihen, että minä olen huono äiti. En anna tytölle haasteita tarpeeksi, joten eipä tuo voi kehittyäkään. 2-3 kuukauden iässä tyttö vietti paljon aikaa sitterissä, koska ei juuri leikkimatolla viihtynyt. Nyt ei juurikaan sitterissä aikaa vietetä, joten ehkä siksikin kehitystä vihdoin tapahtuu. Mutta pakkohan se on miettiä, että osaisiko tyttö jo vaikka mitä, jos olisin antanut oppimiseen mahdollisuuden aikaisemmin.

Tämän takia ihmiset muuten suostuvat kärsimään niistä karmivista supistuskivuista vielä uudelleenkin. He haluavat korjata ensimmäisen lapsen kohdalla tehdyt virheet uuden lapsen kanssa. Minä ainakin haluan! Haluan toisen lapsen, ja silloin a) en stressaa imetyksestä, b) en juokse shampoot päässä lapsen luokse huudon kuuluessa, koska kyllä se sen minuutin pärjää, vaikka harmittaisikin, c) stimuloin lasta enemän leluilla, leikkimatolla, kirjoilla ja kaikella mitä vain keksin, d) aloitan aikaisemmin lattialeikit ja e) en vieläkään päästä häntä liian pitkäksi aikaa anopin hoteisiin. Niin ja f) tajuan jo sairaalassa, että nyt tapahtui ihme ja sitä pitää rakastaa. Baby bluesit sitten joskus toiste. Niin ja vielä g) otan enempi kuvia sairaalassa.

Arvatkaa muuten, mikä on superhyperärsyttävää? Kun Facebook-kaveri, joka on saanut lapsen viikkoa myöhemmin kuin sinä hehkuttaa vauvauinneista ja vauvamuskareista ja heidän vauvan ryömimistaidoista, kun itse hikoilet neljän seinän sisällä päivät pitkät eikä mieleesikään tulisi pukeutua uimapukuun näin pian (hei, vasta 4 kk!!) synnytyksen jälkeen. Kiva likka se fb-kaveri, mutta aivan liikaa paineita tähän suuntaan....

Ja mikä helvetti edes on vauvamuskari????? Mitä ne siellä oikein tekee? Soittelee rumpuja, kun vauvat syö lattialla sormiaan omaa pukluaan ja ryömivät kilpaa uusien taitojensa kanssa...? Ihan oikeesti....

Yummy, yummy, yummy...

... I've got love in my tummy, kuuluu joku mainosbiisikin...

Tyttö viihtyy nyt sitten masulteen paljon. Eräs yö heräsin, kun tyttö raivoaa, kun oli kyljeltä kääntynyt mahalteen ja sekös sitten alkoi yhdessä nälän kanssa harmittamaan. Tissisantsin jälkeen raivostutti, kun ei selältä osannutkaan vielä kääntyä mahalleen. Aika paljon yrittää neiti kääntyä, mutta onnistuminen tarvitsee edelleen hieman tuuppimista. Mutta on se vaan siistiä seurata, kun toinen alkaa hiffailla asioita.

Neuvolalääkärissä lääkäri oli jo lähettämässä neitosta fyssarille, kun ei vain halunnut katsoa vasemmalle. Antoi armoa lääkärille lopulta ja vilkaisi vasuriinkin, mutta vasta kun minä poistuin näköpiiristä häiritsemästä. Mutta miten sitä nyt sitten treenaisi? Kyljelteen ei oikein enää viitsi laittaa nukkumaan, kun kerran meinaa tuupahtaa mahalleen, joten mitä sitä keksisi. Edelleen näytän likalle välillä piirrettyjä tietokoneelta, niin että hän makaa selälteen ja joutuu sitten katsomaan vasemmalle, jos meinaa päästä juoneen mukaan. Ja ihan hyvin se sujuu. Ei vain halua katsoa, jos mitään jännää katsottavaa ei ole.

Pään muoto mietityttää. Oikea puoli on turpeampi kuin oikea. Nestettä? Mitä sille voi tehdä? Tosiaan tuo kyljelleen nukuttaminen ei oikein enää toimi...

Tyttö on muuten jo yli 8-kiloinen (ja 4 kk) eli kohta häilytään niillä rajoilla, että Prisman vauvakärryille ei olisi asiaa (max 9-kiloinen).

Ai niin, ostin ammeeseen sellaisen "istuimen", johon vauskin voi laittaa, niin ei tarvitse itse pidellä. Siinä meinaan meinaa selkä mennä ja ylös on vaikea päästä. Kokeilin ihan kuivilteen vauvaa siihen istumaan eikä se kyllä miellyttänyt häntä yhtään. Onko kokemuksia härpäkkeen onnistumisprosentista? Toivoisin, että olisi jees, niin osaisin ehkä yksinkin kylvetellä. Tähän asti ollaan hoidettu se yhdessä miehen kanssa. Toinen pitää ja toinen pesee. Toinen kiva juttu olisi sellainen tuki, että saisi ammeen nostettua ihan omalle korkeudelle, niin sekin jelppaisi selän kanssa.

Kertokaa jotain kivaa! Mitä kaikkea teidän vauvat on nelikuukautisena osanneet? Mitä täällä on odotettavissa?

ps. Imetys on kyllä ihan perseestä tällä hetkellä. Ilmeisesti nyt sitten ei maitoa tule niin paljon tai ripakasti kuin tarvittaisiin, sillä huutoa on aina päivisin. Aamulla ei täysien tissien kanssa meuhkata. Neuvolantäti sanoi, että puhutaan niistä soseista sitten ensi kerralla. Huoh... Olisin halunnut jo antaa vähän pottua.

On se ihmeellistä...

... nimttäin se, miten nopeasti vauveli voi oppia uusia juttuja, vaikka ensin tuntuu, ettei se mitään opi! Olen nyt joitakin päiviä harjoitellut vauvan kanssa mahalleen kääntymistä, mutta se onnistuu vain autettuna. Mahalla ollessaan tyttö kuitenkin osaa jo hienosti kannatella päätään pitkiäkin aikoja hermostumatta. Mutta nyt on vauski pari kertaa näyttänyt, miten hän osaa ihan ITSE kääntyä mahalta selälleen. Oma ihmelapseni :) Tietenkin nuo käännökset ovat johtuneet siitä, että jokainen raaja nyt on vahingossa sattunut olemaan juuri oikein yms., mutta SILTI. Vauski myös otti purulelun ja piti siitä kiinni ja tunki suuhunsa. Sekin tuntui uskomattomalta, kun eilen vauva ei syönyt vielä kuin tuttia ja käsiään.

Ai niin. Viime yönä vauva nukkui 11 tuntia putkeen!!

Tosi huono äiti

Minusta tuntuu, etten ole kovin kummoinen äiti. Teen kaiken ihan väärin ja ihan tiedostaen, mutta teen silti.

Esimerkiksi...

a) Kun kunnon äidit nousevat klo 7 lapsen herätessä, niin me syödään ja jatketaan aika usein vielä unia. Ei se rytmi näin kehity.

b) Sitten kun vihdoin nousemme, laitan lapsen leikkiatolle ja näytän hänelle jonkun aamupiirretyn Yle Areenalta. Tämän teen kyllä myös jumpatakseni lapsen niskoja, kun saan hänet katsomaan oikeaan suuntaan, mutta myös siksi, että saan juoda aamukahvin rauhassa.

c) En käytä kaikkea lapsen hereilläoloaikaa hänen kanssaan leikkimiseen. Joskus hän vain killottelee leikkimatolla ja tuijottelee leluja. Tästä tunnen syyllisyyttä.

d) Joskus annan korviketta vain siksi, että se on helpompaa. (Mutta jee, oltiin tässä kolme päivää putkeen pelkällä tissillä, olen niin ylpeä!!)

e) Joskus toivon, että lapsi nukahtaisi, vain jotta voin tehdä omia juttujani. Kuten katsoa Gossip Girliä netistä. Tämä on superkauheaa.

f) En nukuta häntä ulkona enkä ole muutamaan viikkoon käynyt edes vaunulenkillä. Tähän on tultava muutos, lupaan sen! Tiedostan, että vauveli tarvitsee raitista ilmaa. Onneksi saamattomuuteni ei ole vaikuttanut yöuniin tai päikkäreihin.

Kaikesta huolimatta rakastan lastani enemmän kuin mitään.

Esimerkiksi...

a) Kuvittelen mielessäni mitä kaikkea kauheaa voisi tapahtua ja miten parhaiten voisin missäkin tilanteessa suojella lastani. Näen kauhukuvia, että kaadumme portaissa tai että lapsi tukehtuu johonkin. Pelkään jatkuvasti, että menetän hänet.

b) Herkistyn, kun televisiossa näytetään mitä tahansa äiti-lapsi-suhteeseen liittyvää.

c) Joskus katselen häntä, kun hän nukkuu ja kyyneleet tulevat silmiini, kun on hän vain niin ihana.

d) Pelkään, että hänen kasvaessaan isoksi, hän ei pidäkään minusta.

e) Haluan hänelle vain parasta. Siksi haluan suojella häntä anopilta.

f) Vauva on saanut minut tajuamaan, että haluan ehkä toisenkin lapsen, vaikka synnytyksen aikana vannoin, että tämä jää ainoaksi. Vaikka tällainen rakkaus on pelottavaa, niin on se myös palkitsevaa.

Kirkuu kuin eläin

Nyt olisi hakusessa taas viisaampien vinkit. Mikä ihme on kyseessä, kun tyttö on nyt pitkään alkanut keskellä yötä (ja myös päikkärien aikaan joskus) kirkumaan tosi kimeää, ihan kuin kauhistunutta huutoa, mutta on selvästi unessa? Tutti rauhoittaa tilanteen, mutta jos se putoaa, alkaa kiljunta taas. Ei ole ehkä kaikkein kivoin herätys klo 4.30, kun yhtäkkiä viereisessä sängyssä alkaa sellainen konsertti, että luulisi, että viidakon apinat availee äänihuuliaan nähdessään petoeläimen. Tätä saattaa kestää kymmenenkin tutin uudelleenlaittoa, kunnes rauhoittuu. Ja tosiaan ei tämän prosessin aikana edes avaa silmiään.

Help me! Olisi kiva ymmärtää, mistä on kyse.

Taas pitää linkittää Paska äidin blogiin:

Paska äiti: Viisaat käyttää valjaita: Eilen oli aivan upea päivä. Mitään erityisen hienoa tai ihmeellistä ei tapahtunut, mutta oli ihanaa, kun arki luisti, tyttö oli hyvällä tuul...

Uusia juttuja

Nyt on mennyt hetki ilman postauksia, anteeksi. Jutun juurta ei ole juuri ollut.

Vauva kasvaa karmeeta vauhtia. Liki kahdeksankiloinen pötkylä kasvoi yhdessä yössä koosta 62 kokoon 68 sekä oppi imemään nytkin sijaan peukaloa. Nyt vauvan voi jo jättää leikkimatolle tai sänkyyn ja hän viihtyy ihan itsekseen. Hauskaa on tuijotella tietokoneella liikkuvia kuvioita lastenlaulujen säestämänä, vaikka tästä onkin vähän huono äiti -fiilikset. Eihän nyt herranjestas saisi mitään tietokonetta tuijotella tuossa iässä, tulee vielä ADHD-lapsi!

Suloisinta on aamusyöttöjen yhteydessä sängyssä ollessa, kun vauva vilkuilee nukkuvaa isäänsä ja hymyilee sydäntäsärkevän leveää hymyä ja isimies vetää vain zetaa... Tällöin pitää tönäistä iskää vähän, että antaa vähän hymyä takaisinkin pikkuneidille.

Tuo vauvan koko vähän ihmetyttää, siis kahden viikon takaisessa neuvolassa hän painoi 7,5 kiloa. Isoveljeni painoi samanikäisenä kilon vähemmän. Mites teidän lapset? Tuntuu, että tämä on jo puolen vuoden ikäisen vauvan kokoinen jötkäle.

And we're back...

... entisissä rytmeissä nimittäin. Nyt sitten vauva ihan onnellisesti nukkuu taas kahdeksan tunnin unia ja päivällä 3-4 tuntia päikkäreitä. Ja tämä muutos tapahtui yhtaikaa eli kun ensimmäisen kerran tauon jälkeen nukkui yöllä taas kahdeksan tuntia, niin nukkui seuraavana päivänä sitten myös pitkät päiväunet. Ei siis tarvitse tehdä niin kuin anoppi ehdotti: "Nyt teidän pitää alkaa pitämään sitä hereillä päivisin, että se nukkuu kunnon yöunet!" WTF. Needless to say, että katsoin parhaaksi pysyä hiljaa. Ei kun hei, kyllähän mä kysyin, että MITEN IHMEESSÄ pidät vauvaa hereillä???? "No, kyllä se onnistuu..." anoppiperkele hymyili. En edes halua tietää, miten on lapsiaan aikoinaan kasvattanut.

Mutta siis, selvästikin meidän neiti nukkuu paremmin päivälläkin, kun yöllä on tullut nukuttua hyvin. Tätä on nyt kolme päivää taas jatkunut ja tosi tarkasti samalla kaavalla koko vuorokausi.

Ai niin, milloin vauvat oppii nauramaan? Ihan kun meidän vauski kikattelisi välillä. Ihanan kuuloista :)

Häränpyllyä

Nyt olen ihan ihmeissäni. Neuvolan (ja rokotusten) jälkeen on tytön rytmi heittänyt ihan häränpyllyä. Olen saanut heittää toistaiseksi hyvästit kahdeksan tunnin yöunille ja kolmen tunnin päikkäreille. Sen sijaan olen saanut kuunnella kiljumista (siis oikeasti, koko tytön huutotapa on muuttunut) keskellä yötä, onneksi kuitenkin vain kerran yössä. Pitkien päikkäreiden sijaan sain kymmenen minuuttia kerrallaan useasti päivässä nukkuvan tytön. Olisi kiva tietää, että onkohan mahdollisesti kyse vielä jostain rokotuksen sivuoireista vai onko tämä nyt sitten tätä ihan oikeasti.

Tässä eräs ilta tyttö huusi monta tuntia (paitsi sylissä) ihan käsittämätöntä kiljumisitkua, jonka syytä emme yksinkertaisesti kyenneet paikallistamaan. Olin kuin puulla päähän lyöty. Liki kahdeksankiloista tyttöä on vaikea kantaa pitkiä aikoja sylissä tai edes rintarepussa. Ja sitten yhtäkkiä huuto loppui kuin seinään. Olisin laittanut tämän tutun iltahulinahuudon piikkiin, mutta koska huutotapa oli niin outo ja erilainen, epäilen kyseessä olleen jotain muuta.

Mitä ihmettä tässä talossa oikein tapahtuu???

Paskainen herätys

Tyttö kiljahteli aamulla siihen malliin, että nousin syöttövalmiina, mutta heti lähestyessäni tyttöä lehahti pinnasängystä sellaiset aromit vasten naamaani, ettei kyseessä voinut olla mikään muu kuin järjetön sinappisatsi vaipoissa. Komensin miehen auttamaan minua vain huomatakseni, että kakkelit olivat tulleet vaipoista läpi ja koko vasen reisi oli yöpuvusta ihan ruskea. Yöpukua pois otettaessa huomattiinkin, että paska oli valunut vaipoista jalkaa myöden oikein kauniisti. Tämä ei ole eka kerta, kun näin tapahtuu. Ostettuani kokeeksi Liberoita näin on käynyt aika usein, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun kyseessä oli kakka. Aiemmin läpi on tihkunut vain pissaa. Tyttömme on noin 7,5 kiloa painava ja Liberoiden pitäisi kestää kahdeksaan kiloon asti. Noh, jatkossa pitäydymme yhdeksään kiloon asti toimivissa Pampersin kolmosvaipoissa.

Eikä se ole helppoa muuallakaan. Lukekaapa tämä:

Paska äiti: Paskainen pyörremyrsky: "Taannoisen kammottavan aamuaivokuoleman ja passinhakureissun jälkimainingeissa kuvittelin saaneeni kertarysäykseltä kosmisen tasapainon yllä..."

Naisen homma?

Sitä vaan tässä mietin, että miten teillä muilla menee tai on mennyt lastenhoito vauvan ollessa tällainen pikkuinen tai miksei vähän isompikin? Oletteko te äidit ottaneet kaiken vastuullenne vai oletteko olleet tyytyväisiä miehen osallistumiseen?

Ymmärrän siis toki, että äiti kotona ollessaan hoitaa vauvaa, TIETYSTI. Mutta mites sitten, kun mies on vapaalla, niin onko silloinkin niin, että oletusarvoisesti äiti päivystää vauvan vieressä, kun mies käy tupakalla/on ystäviensä kanssa/remppaa autoa ym.?

Minua on jotenkin ruvennut niin kyrpimään koko homma. Alussa ärsytti tämä vastaava kuvio siksi, että vauva oli pieni ja tarvitsi niin paljon huomiota, että oma jaksaminen kärsi. Nyt kuitenkin ärsytys johtuu siitä, että pelkään ihan oikeasti, että mies missaa ihan sikana, koska ei tämä vauva-aika kauaa kestä. Ja toki minua myös ärsyttää se oletus, että mies vaan menee ja tulee, miten sattuu ja minun oletetaan olevan vauvan kanssa 24/7. Ja korostan, että totta kai haluankin olla (tai no, jos jossain välissä saisi syödä, niin olis ihan jees), mutta tuo automaattinen oletus kyrsittää ihan älyttömästi. Ja liiottelen nyt tuota miehen menemistä ja tulemista, kyse ei ole mistään kavereilla käymisistä/baarireissuista ym, vaan ihan tästä arjesta. Jotenkin olisi ihanaa, jos voisin vaikka tunnin verran siivota joskus ja mies olisi tytön kanssa tai jotain. Ja jos minä kaipaan siivoamista, niin hätä on kyllä suuri.

No, viisaana tyttönä yritin tästä miehelle jotain sanoa, niin voi apua sitä huutoa. Että pitäisikö hänen kökkiä sisällä tytön kanssa koko ajan? No, pitäisikö minun??? Kysynpähän vaan, koska, en ymmärrä. Voisin jauhaa tästä loputtomiin, mutta verisuonissa kiehuu, niin en viitsi.

Ja tiedän, että mies rakastaa tyttöä, kyse ei ole siitä. Mutta yrittäjänä hän on poissa paljon, joten mielestäni olisi kohtuullista, että hän omistautuisi tytölle kotona ollessaan. Toki hänkin tarvitsee omaa aikaa, mutta tuntuu, että pyydän suurtakin palvelusta, jos pyydän häntä olemaan tytön kanssa enempi. Mutta on myös hetkiä, jolloin tekee niin oma-aloitteisesti...

Huh, tajusiko kukaan, mitä yritin selittää? En kovin selkeäsanainen ollut, myönnän. Mutta onko kenelläkään mitään samantyyppistä kokemusta? Ja onko tälle mitään tehtävissä vai hyväksynkö vaan tilanteen...? Näen jo mielessäni, miten jossain sivulauseessa kerron miehelle, että joo tänään opittiin kävelemään/puhumaan/ryömimään sillä välin, kun sinä pidit puolen tunnin tupakkataukoa pihalla.

Selvennykseksi: suurimmat ongelmani siis ovat a) pelko siitä, että mies missaa nyt ja paljon ja b) hän pitää minua itsestäänselvänä lapsenvahtina.

Nothing to say

Nyt on kolmikuukautisneuvolassa käyty ja saatu vinkkejä siihen, miten neidin niskat saadaan taas oikenemaan. Ja voi että on tyttö oikea mörssäri. Yli seitsenkiloinen ja 62-senttinen... Huijui, mikä jööti.

Nyt on jotenkin asiat loppu. Ahdistaa vähän tämä jokapäiväinen postaus tai oikeastaan se, että olen aina ajastellut aamuksi kaikki postaukset. Ajattelinkin nyt sillä tavalla rauhoittaa tätä tilannetta, että postailen silloin kun on asiaa, oli se sitten aamulla, päivällä tai illalla, niin en ala ahdistumaan liikaa, koska haluan kuitenkin kirjoitella! Näin tämä ei muutu pakkopullaksi.

Tiedättekö muuten, mikä on paha haju? Vauvan töhnäinen kaulamakkara! Se haisee ihan raadolle. Neuvolasta kuulin, että jos haisee, niin se onkin ihan tulehdus ja Septidin+öljy on hoito siihen. Rasvat eivät kuulemma auta, kun on tulehdus päällä. Good to know.

Ai niin, saatiin kolmet rokotteet nyt neuvolasta ja oli neiti vähän kiukkunen ja kuumeinen illalla. Myös yöllä tahi aamuvarhaisella oikeastaan, kun herättiin, oli tosi lämpöinen. Kun saatiin eka rotarokote, niin neidillä oli paha olla monta päivää. Siinä kului suppoja. Kumpihan se olisi ollut pienempi paha... Rokote vai rokottamatta jättäminen...

Kuten huomaatte, tästä postauksesta puuttuu punainen lanka tyystin. Sen vielä sanon, että sekä pappi, joka tytön kastoi että neuvolantäti yrittävät painostaa menemään johonkin seurakunnan äitiryhmiin... En halua! Ei vaan ole minun juttuni, vaikka kehuja olenkin kuullut. Ahdistaa tuollainen "pakottaminen".

Katso mitä syöt

Raskaana ollessa saa neuvolasta mukaansa liudan ohjeistuksia oikeasta ruokavaliosta. Ei lakua, ei salmiakkia, ei kauheasti kahvia, ei alkoholia, ei sitä eikä tätä. No, sen kestää, koska tietää, ettei sitä kestä kuin yhdeksän kuukautta. Tai niinhän sitä luulisi.

Entäpä sitten, kun lapsi syntyy? Sitä luulee, että alkoholia lukuunottamatta on taas kaikki vapaata riistaa, mutta ensimmäisen ilmavaivojen täyttämän yön jälkeen tietää, ettei näin ole. Sitten sitä googlaillaan, että mistäs nyt ne vauskin vaivat voisivat johtua ja yhtäkkiä ruokavaliosta poistuu ruisleipä, kahvi, maitotuotteet, kaikki mistä nyt aamupalan voisi saada aikaiseksi. Myös suklaan saa heittää romukoppaan vain huomatakseen, ettei siitäkään luopuminen auta mitään.

Vähitellen sitä alkaa napsia juttuja takaisin ruokavalioonsa ajatellen, että ei ne vaivat nyt juuri tästä johdu ja sitten sitä jo tarrautuukin siihen ainoaan positiiviseen googleteltuun lauseeseen "joskus vauvojen ilmavaivoille ei ole mitään syytä". Niin se varmaan on minunkin vauvan kanssa. Ei hänen ilmavaivansa johdu siitä Tuplasta, suklaalevystä tai kolmesta ruisleivästä, joiden päällä oli puoli kiloa juustoa. Tai siitä aamuisesta pannullisesta kahvia. Ei tietenkään johdu.

Fuck off, mom!

Äitini luki internetin ihmeellisestä maailmasta, että kolmen kuukauden iässä vauva alkaa jo osoittaa tykkäämisen merkkejä, jos joku tyyppi on erityisen kiva. Tai vastaavasti inhoamisen merkkejä, jos ei pidä jostain kaverista...

Haluaisinkin nyt tietää (kun 3 kk lähestyy), että a) miten vauva tykkäämisen/inhoamisen ilmaisee ja b) onko kenellekään käynyt niin, että vauva inhoaisi äitiään?

Näen mielessäni, miten meidän neiti kehittää jonkun ilmiselvän dislike-toiminnon ja jollain sanattomilla (mutta kenties äänellisillä) elkeillä ilmoittaa minulle, että fuck off, mom/bitch/vapaavalintainensanatähän....

Se olisi aika kauheaa. Muutenkin koen, että neiti on aina innoissaan isänsä näkemisestä ja vaikka toki antaa hymyjä minullekin, niin ihan kuin iskä olisi jo nyt se good cop ja minä bad cop.

Onko siis mahdollista, että vauva jo pienestä pitäen vihaisi äitiään? Yritän kyllä olla kiltti ja mukava ja ruokinkin neitiä ihan säännöllisesti.

Äidille vai tyttärelle?

Tulipa mieleeni tuosta Satusiivet-mainoksesta, että minähän tosissaan liitin pikkuisen tyttömme kyseiseen kerhoon. Siis kirjakerhoon. Ilmoitin kohta kolme kuukautta täyttävän neidin kirjakerhoon. Mitä ihmettä? No, tässä taustalla oli selvä logiikka. Liittyessämme saimme kaksi kirjaa hintaan 4,90 e ja kaupan päällisiksi muovilautasen ja lusikan, joita niitäkään ei tyttö voi vielä hetkeen käyttää.

Mutta se logiikka: toinen kirjoista oli Pikkunallen vauvakirja. Sehän oli siis käytännössä minulle itselleni. Saan täyttää tytöstä kaikenlaista kivaa nippelitietoa sinne, liimailla kuvia ja muistella menneitä. How fun is that? Sitten isompana tyttö voi itsekin lueskella, mitä muori on sinne skriivaillut. Ja kyllähän hän kohta itsekin sitten niistä kirjoista innostuu, mitä sieltä tulee. Ja saahan niitä myös peruutella, ettei huusholli täyty kirjoista, joita kukaan ei edes avaa.

Mutta sitä vaan mietin, että miksen vain ostanut kaupasta jotain vauvakirjaa? Pitikö ihan liittyä kerhoon, että sen sai? No, jos jotain olen tässä äitiyden aikana huomannut, niin sen, että nettikaupat ovat taivaan lahja. Kenellä tässä nyt on aikaa lähteä kauppoihin juoksemaan, kun tavarat voi tilata kotiinsakin? Ja tästä pääsemmekin kysymykseen: miksen vain tilannut vauvakirjaa jostain kirjakaupasta? Ehkäpä vastaus on yhtä yksinkertainen kuin tämä postauskin: äidistä on kiva hiplailla kaikkia kirjoja, joita kotiin lähetellään. Ja eiköhän se vauskikin niistä joskus innostu. Ja jos ei innostu, niin aina niistä voi ottaa kuvan ja muistella, että tällaisia kirjoja oli silloin, kun sinä olit pieni...

Mutta tästäpä aasinsiltana aloin miettimään kaikkia kivoja vaatteita, erityisesti prinsessamekkoja sun muita epäkäytännöllisyyksiä. Halusinhan tytön, jotta hänen kanssaan voisi puuhastella kaikkea kivaa ja tyttömäistä. Tähän tietenkin kuuluu tytön pukeminen prinsessaksi. Mutta olenkin huomannut, että vihaan mekkoja (ja paitoja) tuon ikäisellä. Ne vain hilautuvat kainaloihin. Ei mitään järkeä. Silti niitä pitää ostella ja tärkein pointti on muistaa kuvata vauva söpö mekko päällään, jotta kuvia voi sitten myöhemmin katsella ja ihastella. Taas harrastus äidille.

Vauvakärryt from hell

Kuinka moni on joutunut käymään pikkuvauvan kanssa kaupassa? Käsi ylös nyt! Niin ajattelinkin. Ja tästä asiasta minulla onkin sananen sanottavana.

Ensinnäkin: voi jumalauta.

Äs-korttilaisina Prisma on ollut meille aina se paikka, jossa ostokset hoidamme kerran tai pari viikossa. Vauvan saavuttua talouteemme huomasimme Prismassa kuitenkin yhden erittäin huonon puolen. Ne perkeleen vauvakärryt. Siis ne istuimet. Tiedättekö jo, mistä puhun? Siis, miten helvetissä voi sellaisiin rimpuloihin istuttaa vastasyntyneen???? Meidän Prismassa tarjolla on kahdenlaisia istuimia, vihreitä ja mustia ja yhtä paskoja kummatkin. Lapsi on aivan liian istuvassa asennossa, pää sivulla retkottaen ja istuin on todella kova. Siis aivan karmivan näköistä pikkulapsen kiusaamista. Bonusta Prismalle kuitenkin siitä, että a) kärryt ovat ilmaisia ja b) niitä löytyy sekä kattotasanteelta että alakerrasta.

Noh, joskus eksymme kuitenkin Citymarketiin, jonka valikoimista tykkään joissain suhteessa enemmän (kuten esimerkiksi karkkihyllystä). Citymarketin vauvaistuimet ovat huomattavasti makaavammassa asennossa kuin Prisman ja vauvalla on selvästi parempi olla. Mutta voi perse, että meni viimeksi hermot, kun yritti löytää kärryjä. Sitten, kun ne viimein löytyivät jostain yläkerrasta, niin ne tietenkin vaativat sen peruspantin eikä silloin tietenkään ollut rahaa taskussa saati, että olisi voinut niitä kaivaa vauva sylissä. Aivan perseestä.

Olenkin havainnut, että lempparikauppani tässä suhteessa onkin S-market. Siellä istuimet ovat pehmustettuja, tarpeeksi makaavassa asennossa ja ilmaisia. Koska kauppa on pieni, niin kärryjä löytyy sieltä, mistä pitääkin. (Ja niitä on tarpeeksi!) Perfecto.

Näin asiat siis tällä kylällä, mites muualla?

Rytmikästä

Havaitsinpa juuri, että meidän neiti on alkanut löytää joitain rytmin poikasia arkeensa. Aika monta yötä on mennyt nyt kahdeksan tunnin unilla (koputan puuta niin, että tikatkin säikkyvät) ja tytskä on nukkunut silloin noin 23-07, syönyt ja nukkunut sitten vielä kolme tuntia. Tämän jälkeen syödään ja seurustellaan puolillepäivin, jolloin taas syödään ja unoset nukutaan noin 13-16. Iltahulinoihin en ole niin kiinnittänyt huomiota, mutta pitempiä päikkäreitä silloin ei minun nähdäkseni nukuta, vain noin puoli tuntia kerrallaan. Lähinnä kuitenkin vain pikkuisia uinahduksia, joista herätään sellaisella huudolla, että voi morjens. Erilaiset reissut esimerkiksi kauppaan sekoittavat pakkaa, mutta toisaalta ne pystyisi suunnittelemaan paremmin, jos ottaisi tytön rytmit huomioon paremmin. Mutta mitä silloin tekisi? Ottaisi kauppaan hereillä olevan lapsen, joka saattaa parkua hetkellä minä hyvänsä vai tuhlaa päivän ainoan hengähdyshetken siihen, että tyttö nukkuu Prisman kärryissä? (Ai perkele, niistä pitääkin kirjoittaa ihan oma postauksensa....!)

On oikeastaan kiva, että rytmiä jo löytyy ja on todella mainiota, jos nuo kahdeksan tunnin unet muuttuisivat pysyväksi kuvioksi. Nuo yhdet pitkät päikkärit ovat myös todella jees ja antavat minulle mahdollisuuden tehdä vähän omia juttujani. Mutta ehkä vielä illalle olisi kiva saada edes tunnin päikkärit vaikka sinne kello kahdeksan tietämille. Ehtisi hoitaa iltajututkin ripeämmin.

Mutta tietenkin riemu on ennenaikaista. Eikös tämän ikäisillä kakruilla rytmit heittele häränpyllyä vielä moneen kertaan? Ehkäpä ensi viikolla kiukkuan täällä tukka takussa ja silmänaluset mustana, kun neiti nukkuu tunnin yössä ja kuusi tuntia päivällä. Ehkäpä olisikin viisasta kirjoittaa jopa ylös, että miten tyttö on hereillä, valveilla tai syömässä. Voisi antaa jotain osviittaa itsellekin.

Miten teillä rytmitellään? Onko rytmiin mahdollista vaikuttaa itse?

Vasemmalle, kiitos!

I'm back!

Nyt on lomat lusittu ja takaisin vauva-arkeen ihan kotioloihin. Mökillä kiinnitin huomiota jo pitkään tiedossa olleeseen asiaan, nimittäin vauvan niskaan. Meidän neiti tuijottelee niska jäykkänä vain oikealle ja nyt vasemmalle katsominen näyttäisi aiheuttavan jo suurensuuria vaikeuksia. Aiemmin tyttö kyllä katsoi vasemmalle niin halutessaan, vaikka mieluiten suunta olikin oikealle. Nyt tilanne on kuitenkin jo huolestuttava, sillä tyttö vetää jopa raivarit sylissä, jos hänet asettelee niin, että joutuisi katsomaan vasuriin.

Mitä ihmettä tälle tilanteelle on tehtävissä?

Tyttö kyllä laitetaan makuulle aina niin, että kaikki virikkeet ovat vasemmalla, mutta ignooraa ne tyystin ja tuijottelee pinnasängyn reunoja. Jos väkisin yrittää asetella tyttöä vasempaan päin katsovaksi, niin huuto on aika karmaiseva. Kun nyt saisi likan katsomaan edes suoraan näin alkuun. Kohta niska on niin valmista kauraa, että tulokset ovat nähtävissä teininä, kun prinsessa muistuttaa lähinnä Notre Damen kelloa soittelevaa friikkiä kuin ryhdikästä nuorta neitiä.

Kohta on kolmekuukautisneuvola, jossa aion asiasta kysäistä, mutta onko jollain muulla ollut tätä samaa ongelmaa? Miten te sen hoiditte?

Pikku breikki

Vastahan minä aloitin bloggaamisen, mutta tarjoutui tilaisuus paeta arkea luonnon helmaan, joten palailen parin päivän päästä.

Älkäähän karatko!

Rintaraivarit

Haluaisiko joku oppineempi nyt valistaa minua?

Synnytyslaitoksella suurin ongelmani oli imetys. Vauva veti järkyttävät kilarit aina tissillä, kun ei kertaheitolla onnistunut missiossaan tyhjentää utareeni. Kotiin päästyämme tämä helpotti, mutta nyt ongelma on uusiutunut. Jo muutaman päivän vauva on huutanut äänensä käheäksi joutuessaan rintojeni läheisyyteen, vaikka nälkä on selkeästi ollut. Neiti on ulissut aivan järkyttävän raivon vallassa ja siitä on seurannut joko kaksi asiaa. A) olen turvautunut Nanniin ja tyttö on innokkaasti loiskutellut menemään pullosta ilman raivon hiventäkään tai B) olen antanut huutaa rinnalla ja yrittänyt ohjata tissiä suuhun ja tyttö vuorottelee raivoamisen ja tissin imemisen välillä. Siis keskeyttää välillä imemisen ja huutaa ja jatkaa sitten taas jonkin aikaa ja huutaa.

Tuntuu, että myös kovat pierut ovat olleet yhtäaikainen vaiva. Kieltäytyykö siis syömästä tisukkaa, koska äidinmaidossa on nyt jotain pieruja aiheuttavaa, vai mitämitä? Hjäpa mig!

Oh, so naisellista

Meillä on aivan ihana neiti. Todella suloinen pikkuprinsessa, josta toivottavasti kasvaa ihana ja ajattelevainen nuori nainen. Tällä hetkellä vauva kuitenkin paljastelee itsestään tasaisin väliajoin piirteitä, jotka eivät missään mittakaavassa tai kulttuurissa ole kovin naisellisia.

Ruoan jälkeiset röyhtäytykset eivät ole mitään pikkupörppyjä vaan oikein kunnon homersimpson-röyhtyjä. Pulautukset eivät ole mitään pieniä kuolapalloja vaan kunnon kahdeksantuntiadokaustajalaatatbaarinvessaan-oksennuksia. Eilisessä postauksessani mainitsemat kakat eivät ole mitään pikkupuuppia vaan kuin chiliruoan, lakritsin ja luumujen aikaansaamia sinappiripulirypäyksiä. Kun neiti huutaa, hän ei kiljahtele sopivalla voimakkuudella, vaan rääkyy naama punaisena, niin että henki meinaa loppua kesken ja äidin tärykalvot meinaavat puhjeta.

Mutta voi. Sitten kun neiti hymyilee, niin hän hymyilee kuin maailman suloisin pieni ihme. Silloin ei ole epäilystäkään siitä, että meillä asuu ihana pikkuneiti, joka kaikista epäilyistäni huolimatta kyllä kasvaa yli näistä epänaisellisista piirteistään ja saa pukea mekon ylleen ilman, että ihmiset ihmettelevät, miksi joku on pukenut (todella huonosti käyttäytyvän) pojan tytöksi. Mutta onhan se aivan ihanaa, että vauva saa olla ihan vaan vauva edes pienen alkupuoliskon elämästään ennen kuin odotukset ja paineet puskevat päälle. Röyh röyh vaan ihan rohkeasti, beibi.

Shitty shitty bang bang

Ennen kuin aloin tosissani haluta lasta ja ennen kuin todella tiesin, miten helppoa (yleensä) on putsata vauvan peppu, suurin pelon aiheeni tulevaisuudessa siintävässä äitiydessä oli se, etten uskaltaisi vaihdella vauvelin kakkaisia vaippoja. Joo kyllä, teiniminän ääni kuuluu tuossa pelossa kovaa ja korkealta, mutta ei se nyt ihan harhaluuloa ollut.

Alkuun meidän neiti töräytteli päivittäin pieniä yllätyksiä Pamperseihin, mutta ne nyt olivat maailman helpoimpien putsattavien joukkoon kuuluvia puuppasia. Sitten tapahtui jotakin. Yhtä aikaa sinapin lemun pahetessa vauva alkoi myös harventamaan töräytyskertojaan. Ja nyt ollaankin sitten siinä pisteessä, että neiti päästelee ruoat pihalle noin viiden päivän välein. Onkin aika selvää logiikkaa, että viiden päivän safkat eivät ole enää mitään pieniä möllyköitä. Sitä sinappia vaan tulee ja tulee... ja tulee ja tulee. Aika usein vauva päästelee osan vaippaan ja vaippojen vaihdon yhteydessä töräyttelee ne loputkin, mitkä eivät vaippoihin mahtuneet. Oikeasti, siinä tarvitaan enemmän käsiä kuin, mitä minulla on. Siinä ovat sinapissa niin uudet kuin vanhatkin vaipat, hoito-alusta ja sen suoja sekä vauvan jalat ja vaatteet. Jos ei näky ole nätti, niin ei ole kyllä hajukaan. Siis voi luoja! Kuka onkaan joskus sanonut, että vauvan shitti haisee vasta, kun hän alkaa syömään kiinteää ruokaa, on väärässä! Todella väärässä.

Mieheni oksentelee sympatiaoksennuksia, jos näkee jonkun toisen voivan pahoin. Oksu saattaa tulla myös todella vanhan ruoan hajusta. Itselleni vauvan kakka aiheuttaa saman reaktion. En nyt ole vielä oksentanut, mutta ei se kaukanakaan ole ollut. Haju on jotain ihan sanoinkuvaamattoman imelää ja, no, pahaa.  En ymmärrä, mitä maidolle voi vauvan sisällä tapahtua, jotta se tulee tuollaisena ulos. It's beyond me. Kamalaa, että joku minusta tullut ja vauvaan mennyt voi aiheuttaa itsessäni tällaisen reaktion.

Arvostan nyt jokaista yksinhuoltajaäitiä kuusta maahan. Se, joka pystyy yksin käsittelemään kakkaista vauvaa, korjaamaan sinappivaipat vaipparoskikseen minkään valumatta lattialle ja vaihtamaan kakkisen suoja-alustan uuteen sotkematta itseään prosessin aikana, on ansainnut kunnioitukseni. Respect.

Ja p.s. Ottaisin mieluumminen ne jokapäiväiset pikkukakit kuin nämä harvemman kerran supertöräykset. Jos joku ei sitä tästä jo tajunnut.

When it's good it's really good

... when it's not it's definitely not.

Meidän vauveli on nukkunut jo muutaman kerran kahdeksan tunnin yöunet. Jotain rutiiniakin on jo havattavissa. Kun vauva aamuseitsemältä herää kahdeksan tunnin unien jälkeen, hän ääntelehtii sen verran, että herään, mutta ei huuda. Hymyilee vaan ja ihmettelee. Saan jopa käydä veskissä ilman, että neiti karjuu isäänsä hereille. Sitten vauski syö (kummatkin tissit tyhjäksi ja tässä vaiheessa tissit ovat todella täynnä) ja joko tillottelee kiltisti tai nukkuu sängyssään vielä kolme tuntia. Ja sitten sama juttu. Herää, mutta ei raivon vallassa.Oikein miellyttävästi prinsessa siis käyttäytyy eikä huuda. Syö kyllä ahnaasti, kun tissiä annan, mutta ei raivoa sen perään.

No vaihtoehtoisesti tyttö nukkuu ensin nelisen tuntia, jonka jälkeen karjuu minut hereille. Syö raivon vallassa. Tämän jälkeen saattaa kellonajasta riippuen nukkua vielä kahdesta kolmeen tuntia, jonka jälkeen karjuu minut taas hereille. Siis karjuu. Naama punaisena. Niin, että ääni meinaa loppua kesken.

En ymmärrä logiikkaa. Siis luulisi, että kahdeksan tunnin jälkeen neiti olisi niin nälkäinen, että haluaisi ruokaa heti. Ja ehkä neljän tunnin unien jälkeen nälkä ei olisi vielä ihan niin kova, että tarvitsisi koko taloa herättää.

Ymmärtääkö joku tätä pikkuneidin logiikkaa?

Sit, baby, sit!

Tilasin sitterin jo ennen beibin syntymää, vaikkei se nyt tietenkään heti tullut tarpeeseen. Sitteri oikeastaan makasi käyttämättömänä aika pitkään. Kun vauva sitten alkoi seurustelemaan enemmän ja nukkumaan vähemmän, otin sitteriä vähitellen käyttöön. Suihkussa käynti onnistuu hienosti, kun juuri ruokitun vauvan laittaa sitteriin ja ottaa kylppäriin mukaan. Mitenkään erityisen innostunut sitterissä istuskeluun vauva ei kuitenkaan aluksi ollut.

Heijaustoiminto on siitä kätevä, että vauva on helppo heijailla rauhalliseksi sitterissä. Eräänä kauniina päivänä kävikin niin, että vauva torkahti heijailuun. Sitterin ohjeissa kiellettiin nukuttamasta vauvaa siihen, mutta syytä ei kerrottu. Koska vauva ei koskaan ollut osoittanut suurta mielenkiintoa sitterissä nukkumiseen, ajattelin, etteivät unet tule olemaan pitkät. Olin väärässä. Tyttö nukkui putkeen varmaan neljä tuntia. Arvostin hiljaisuutta ja rauhaa, mutta nukuttamiskielto mietitytti, joten googlailinpa itseni kaksplussan ja suomi24:n sivuille ottamaan selvää, miksei lasta saa nukuttaa sitterissä. (Mikä siinä muuten on, että löytää itsensä aina kaksplussan sivuilta, kun googlailee vauvaohjeita??)

Pääsyyksi selvisi selkäranka. Siis sitterissä on vauvan selän kannalta huono olla. Okei. Sitterissä olikin selkänoja vähän koholla, muttei sitä kuitenkaan istumiseksi voinut missään tapauksessa sanoa. Ja mitä sitten, jos vauva kuitenkin yönsä nukkuu sängyssään selkäranka suorana?

Pikkuhiljaa havaitsin, että vauveli nukahti yhä useammin ja useammin sitteriin. Omatunto kolkutteli, mutta jos vauvaa yritti siirtää sitteristä sänkyyn, alkoi huuto. Annoin siis nukkua sitterissä. Ajattelin, että tämä tästä vielä puuttui. Annan jo tuttia, tuttipullosta korviketta, käytän kestovaippojen sijaan kertiksiä ja nyt vielä nukutan lasta sitteristä. Bad mom, hello?! Himoitsin kuitenkin liikaa niitä hiljaisia hetkiä, joten lipsahtelin sitterissä nukuttamiseen jatkuvasti.

Nyt hogasin sattumalta, että sitterinhän saa ihan makuuasentoonkin. Omatuntoa kolkuttelee hieman vähemmän. Mutta nyt ei lapsi nautikaan sitteristä enää yhtä paljon. Pidän silti pääni. Sitterissä nukutan vain sen ollessa makuu-asennossa. Ei kai se enää voi olla niin paha? Siis okei, eihän se tietenkään jämerää patjaa korvaa, mutta silti. Kieltäydyn ottamasta vastaan enää yhtään huonon mutsin miinuspisteitä! Mutta tiedän, että voisin toimia viisaamminkin. Menen sieltä, mistä aita on matalin. Jos pidän lasta sylissä seisaalteni kymmentä minuuttia kauemmin, alkavat käteni ja selkäni väsyä. Tyttö on kuitenkin jo yli kuusikiloinen jötkäle. Kehdosta lapsi ei puolestaan näe maailmaa yhtä hyvin kuin sitteristä, joten siinä menee vauvelin hermot ennemmin kuin edes ehdin ajatella ruokaa. Rintareppua emme osaa vielä käyttää. Niinpä vauva makoilee sitterissä. Pystyn tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä, kirjoittamaan blogia, kun vauva on sitterissä. Pystyn rauhoittumaan, kun vauva sitteröi.

Asteikolla yhdestä kymmeneen, kuinka pahis olen? Käytetäänkö teillä sitteriä?

Tissitakiaisen vallassa

Imetyksestä voi olla montaa mieltä, jotkut eivät harkitsekaan muuta kuin täysimetystä, toiset eivät ole niin tarkkoja. Ennen synnytystä olin suunnitellut imettäväni, mutta tiesin, ettei se ole niin varmaa, että se onnistuu. En oikeastaan osannut edes kuvitella, millaista imettäminen olisi. Kai minä naiivisti kuvittelin ottavani rinnan esiin kymmeneksi minuutiksi joitakin kertoja päivässä. Kuinka vaikeaa se voisi olla?

Heti sairaalassa huomasin, että se voikin olla todella vaikeaa. Olin kateellinen naapuripedin naiselle, joka monen lapsen äitinä osasi homman suvereenisti. Itse kohtasin vaikeuksia. Niin kuin kerroin ensimmäisessä postauksessani, jo sairaalan henkilökunta sai homman tuntumaan ylitsepääsemättömän vaikealta. Osa heistä tsemppasi toki mahtavasti ja odotti vierellä varmistaen, että homma pelittää. Toiset taas suhtautuivat asiaan nihkeämmin. Itkin öisin epäonnistumistani, kun en osannutkaan ruokkia tytärtäni. En ollut osannut aavistakaan, että vaikeinta äitiydessä tuntui olevan imetys. Pelkäsin koko ajan hetkeä, jolloin vauva heräisi, sillä silloin joutuisin taas kohtaamaan tissiruokinnan haasteellisuuden.

Parina viimeisenä päivänä sairaalassa imetyskoordinaattori auttoi minua. Tyttäreni innottomuus imemään tissiä oli haaste hänellekin. Viimeisenä päivänä onnistuimme viimein rintakumin kanssa ja ahdistus rinnassani (noin kuvaannollisesti) helpotti hieman. Kivi vierähti harteiltani lopullisesti, kun kotiin päästyämme tyttö tajusikin homman nimen täysin. Tuntui, että minä osaan sittenkin jotain.

Annan edelleen hieman korviketta. En enää stressaa asiasta niin paljon, koska ehdin jo kuvitella, etten pystyisi rintaruokkimaan tytärtäni lainkaan. Sen rinnalla korviketilkka silloin tällöin ei vaikuta enää maailmaa kaatavalta. Yleensä lisäruokaa tarvitaan iltaisin, kun tyttö tankkaa niin usein, etteivät rinnat ehdi mukaan meininkeihin. Tiedän toki, että tämän sanotaan olevan itseään sabotoiva kierre, kun rinnat luulevat valmistavansa tarpeeksi maitoa, vaikka asia on päinvastoin. Mutta minkäs teet, kun vauva kiukuttelee tyhjällä rinnalla. Ja ennen kuin joku sanoo, että kyllä sieltä aina jotain tulee, niin ei piru vie tule. Kun tyhjältä rinnalta siirtää toiselle rinnalle, vauva on taas jonkin aikaa tyytyväinen. Annan kyllä yleensä kaiken, mitä tyttö sieltä vain saa tulemaan ja vasta lopuksi lisäruokaa.

Korvikkeen anto tuomitaan herkästi. "Äidinmaito on lapselle parasta!!!" Huomaan, että yritän nytkin kamalasti perustella ja puolustella, miksi tyttöni saa lisämaitoa. Yritän päästä siitä tavasta eroon. Haluan pystyä sanomaan ihan rohkeasti, että hei, juttu on nyt niin, että meidän perheessä voidaan paremmin, kun maitoa tulee muualtakin kuin tissistä. Sekä äiti ja vauva jaksavat ihan aikuisten oikeasti silloin paremmin. Vauva saa mahan täyteen ja äidin ei tarvitse stressata maitonsa riittävyydestä. Mutta kyllä se omatunto vaan silti aina vähän soimaa, kun Nan-purkkiin tartun. Ja pakko se on myös myöntää, että joskus se korvikkeen antaminen vaan tuntuu helpommalta ja nopeammalta vaihtoehdolta.

Alkuun tyttö oli tissillä jatkuvasti, mutta syy oli minussakin, kun tarjosin joka huutoon tissiä. Se oli virhe. Masuvaivat lisääntyivät ja itku sen myötä. Vihdoin äitini sai minut ymmärtämään, että kelloa on hyvä seurata, ennen kuin alkaa imettämään. Jos vauva on juuri syönyt, voi hyvillä mielin ajatella, ettei hän luultavasti huuda nälkää, vaan jotain ihan muuta. Tämän oivalluksen myötä elämä on helpottanut eikä se vauvakaan nyt huuda loputtomiin. Yleensä hän haikailee syliä tai taistelee unta vastaan. Silti imetysvastuu tuntuu joskus rasittavalta. Kauppaan lähtökin pitää ajoittaa niin, että tytön saa ruokittua juuri ennen. En ole vielä uskaltanut lähteä ex tempore jonnekin ja luottaa siihen, että imetys hoituu vaikka Prisman vauvanhoitohuoneessa. Onnistuuko se teiltä? Missä kaupoissa/kauppakeskuksissa on parhaat mahdollisuudet hoitaa imetys niin, ettei tissiä tarvitse vilautella kahvilassa?

En tuomitse julkista imetystä, mutta ihmettelen sitä. Imetys on toki maailman luonnollisin asia, mutta tissi on silti tissi. Mieleeni ei tulisi läväyttää tissiä ruokapöytään, kun läsnä olisi esimerkiksi mieheni kavereita. Se olisi enemmän kuin outoa. Imetän ihan normaalisti, jos kylässä on omia kavereita tai perheenjäseniä tai miehen naispuolisia sukulaisia. Miesvieraiden läsnäollessa häivyn muualle imettämään tai tartun korvikepulloon. That's just me.

Voisin puhua imetyksestä loputtomiin, mutta tässä tuli päällimmäisiä mietteitä.

Milloin ja missä sinä imetät? Mitä mieltä lisämaidosta?

Ihana, kamala tutti

Tutti, tuo jumalainen keksintö. Miten joku pärjää vauvansa kanssa ilman sitä?

Synnytyssairaalassa viereisen sängyn nainen huomasi kateellisena, että meidän vauvalle oli annettu oma, vaaleanpunainen tutti, mutta hänen poikansa jäi ilman. Koska en vauvoista mitään tiennyt, en ajatellut sitä sen kummemmin. Olihan jo synnytysvalmennuksessa kerrottu, ettei tutti edes ole hyväksi. Nyt, kun kohta kolme kuukautta olen harjoitellut tätä äitinä oloa tytärparkani harjoituskappaleenani, olen kuitenkin todennut, että tutti on luojan luoma keksintö.

Vauva huutaa vuorokauden aikana.. no, paljon. Meillä ainakin kolme neljäsosaa noista huudoista tai alkavista huudoista huuhtoo pois tutti. En ymmärrä, miksi. En tiedä, miksi se on tyttärelleni niin tärkeä, mutta jos se kerran on, niin en sitä häneltä pois veisi, sanoivat hammashoitajat mitä tahansa. Toki minua hieman ärsyttää, ettei sairaalassa minulta edes kysytty ennen kuin hänelle tarjottiin tuttia ja tuttipulloa, mutta en myöskään tiedä, mitä tekisin ilman niitä. Tiedän vauvoja, jotka eivät suostu syömään tuttia ja, kun he huutavat, ei sitä huutoa lopeta mikään. Paitsi tietenkin, jos huudolle on selvä syy, kuten nälkä. Mutta ne selittämättömät huudot, jotka tutti taikoisi pois, jatkuvat niin kauan, kun vauva jaksaa huutaa.

Jos joku ihan tiedostaen on päättänyt olla antamatta lapselleen tuttia esimerkiksi kuultuaan hammashoitajan luennon synnytysvalmennuksessa, niin nostan hänelle harsoa. Totta kai, jos tutti on haitaksi jollain tavoin, on upeaa, jos joku viitsii kuunnella mieluummin tuntikausia huutoa, kun voisi tarjota tuttia lohdukkeeksi. Toisaalta taas, jääkö vauva silloin ilman kaipaamaansa? Kuka sitä tietää. Ehkä se on kenties äiti, joka jää ilman kaipaamaansa. Se tunne, kun tarjoaa vauvalle tuttia, ja tämä imaisee sen suuhunsa sellaisella voimalla, ettei ole epäilystäkään, etteikö juuri tämä ollut se syy, miksi itkettiin, on uskomaton. "Tiesin, mitä vauvani halusi." No joo, eiköhän se tutti ole tietenkin se ensimmäinen ratkaisu, jota tarjoan, kun vauva huutaa. Itse kuitenkin olen päättänyt olla stressaamatta pienistä. Meillä käytetään tutteja, jotka (kuulemma) ovat niitä parhaimpia ja toivon toki, ettei se lapsemme kehitystä häiritse. Uskon kuitenkin vahvasti, että niin moni lapsi on tuttia syönyt ilman traumoja, ettei tämä ole lipsumista pahimmasta päästä.

Tutti ei kuitenkaan aina tarjoa helpotusta. Jos vauva on juuri syönyt ja vaippa on kuiva, on pelottavaa, jos tutti ei kelpaa, sillä silloin liikutaan todella vaarallisilla vesillä. Meillä tällaiset huutohulinat alkavat yhdeksän aikaan illalla. Silloin ei kelpaa muu kuin syli. Mutta sekin on lohdullista, sillä niin kauan kuin äidin syli kelpaa, ollaan voiton puolella. Teini-ikä tulee sitten aikanaan.

Tutti saattaa olla myös kiusankappale. Meillä tietää vauvan nukahtaneen siitä, että tutti putoaa pois suusta eikä vauva huuda sen perään. Tätä voi kuitenkin edeltää ns. juoksutus, jolloin vauva sylkäisee tutin pois suustaan, huutaa (tai oikeastaan kiljaisee) meitä apuun, on hetken tyytyväinen, kunnes tekee sen taas. Tätä saattaa jatkua ties kuinka kauan. Varmisteleeko vauva, että olemme siinä? Vai varmisteleeko hän, että äiti harrastaa edes vähän liikuntaa päivän aikana? Ehkä vähän kumpaakin.

Syödäänkö teillä tuttia?

Neuvolan vaaka

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä tietysti punnittiin ja mielestäni vaaka näytti vähän yläkanttiin. "Enhän mä nyt noin paljon paina?" Ajattelin kuitenkin, että vaatteet ja aamupala painavat juuri sen verran, että tulos oli hyväksyttävissä.

Tätä kuitenkin tapahtui jokaisella neuvolakäynnillä koko raskauden ajan. Joka ikinen kerta kotivaaka näytti vähemmän kuin neuvolan vanha, rupuinen vaaka. Joka ikinen kerta lähdin hyvillä mielin neuvolaan, koska ajattelin, että tällä kerralla nyt ainakaan ei ole tullut painoa kovin paljon. Ja joka ikinen kerta petyin, kun painoa oli tullut... ja paljon. Loppuraskaudessa lihoin jatkuvasti ainakin kilon viikossa.

Ensimmäisen kerran neuvolan vaaka ilahdutti synnytyksen jälkeen, kun vein vauvan näytille ja pyysin päästä vaa'alle, koska kotivaaka oli rikki eli vertailukohtaa ei ollut. Viikon jälkeen synnytyksestä kiloja oli hävinnyt 11! Olin ekstaasissa.

Ja viimeisimmän kerran neuvolan vaaka petti minut syvästi hiljattaisessa jälkitarkastuksessa. Kotona olin punninnut itseni ja havainnut, että lähtötilanteeseen olisi enää kaksi kiloa, siis kaksi! Mutta neuvolan vaaka (uusi, hieno sellainen) valisti minua, että tosiasiassa kiloja on vielä 4,6 karistettavana. Aaargghhh.

Koska verenpaineeni nousee kohisten aina lääkärillä, neuvolassa ym., sovimme neuvolan tädin kanssa heti alussa, että mittaan sen aina kotona ennen käyntiä luotettavamman lopputuloksen aikaansaamiseksi. Rakkaat neuvolan tädit, eikö jatkossa voitaisi tehdä myös sellaisia diilejä, että painokin katsottaisiin jo kotona, niin ei sitten tule niitä ikäviä yllätyksiä?

Miellyttikö neuvolan vaaka teitä raskauden aikana?

Anoppi, perkele!

Meillä on anopin kanssa ollut välillä skismaa, mutta pääasiassa olemme ihan väleissä ja yleensä hän on ihan mukavakin. Mutta voi että alkaa tietyt asiat korpeamaan nyt, kun on oma beibi puolustettavana. Tässäpä muutamia...

1. Anoppi tokaisi pikkuprinsessasta iloitsevalle äidilleni, että "Kyllä se poikakin sieltä vielä tulee. Sainhan minäkin..." Siis WTF? Ei voi muuta sanoa kuin, että a) kukahan on sanonut, että lapsia vielä tulee ja b) onko tyttövauvassa joku vika? Itse ainakin toivoin tyttöä ja tiedän, että niin toivoi äitinikin. Niin ja c) mikähän vittu siinä on, että anoppi luulee, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin hänelle on tapahtunut. Tytöllä on paljon tukkaa, koska hänen suvussaan niin on tapana. Sillä ei ole mitään väliä, että tyttö on hiuksineen ihan kuin minä vauvana. Ja joo, totta kai saan seuraavaksi pojan, koska niin hänkin sai. Ja totta kai haluan vielä toisen lapsen, koska hänkin halusi. MHV*?

2. Anoppi kysyi mieheltäni puhelimessa, että tiedänhän minä, että tuttipullot tulee sitten keittää. Ei, en tiedä. Huoh.

3. "Se itkee, koska sillä on liian paljon päällä. Näyttää aika paksulta tuo body." Siis en väitä, etteikö se olisi voinutkin olla se syy, mutta voi luoja, että korpeaa, kun tullaan opettamaan. Äitini neuvot kyllä otan vastaan, mutta anopin neuvot pistävät vihaksi. Varsinkin, kun rouva saa kaiken kuulostamaan siltä, kuin olisin joku urpo.

4. "Nyt tällä on kyllä kakat housussa. Haisee niin pahalle." Ei, ei ole. Ei vaan paha ilma pysy hyvän ihmisen sisällä, niin kuin sanonta kuuluu.

5. Kerran anoppi kaappasi itkevän vauvani syliinsä, vei mukanaan pihalle ja "lohdutti". Kyllä teki pahaa, kun kuuli vauvan itkun sisälle asti. Kauaa en pystynyt sisällä olemaan ennen kuin hipsin pihalle katsomaan, miten parhaiten saisin vauvan takaisin itselleni ketään loukkaamatta. "Öööö.. Sillä on varmaan nälkä..." Vauva syliin ja syvä hiljaisuus. Muutenkin vain tietyt ihmiset ovat sellaisia, joille vauvan uskon syliin ilman, että huolehdin lainkaan.

Mikä sinua ärsyttää anopissa?

* mitä helvetin vittua?

Liian pitkät unet?

Frendit on hyvä sarja ja siitä on hyvä soveltaa omaankin elämään. Kuka muistaa jakson, jossa Rachel oli juuri saanut lapsen eikä malttanut olla herättämättä tätä, koska tunsi ikävää tytärtään kohtaan, vaikka tämä nukkui ihan vieressä? "Se on minun lapseni. Kyllä minä saan sen herättää..." Niinpä. Tyttö huusi tuntitolkulla sen jälkeen. Kun lapsi nukkuu, anna sen siis nukkua.

Aika ison osan päivästä käytän siihen, että heijailen lasta uneen. "Nuku nyt." "Eikö uni maistu?" Usein odotan innolla, milloin lapsi nukahtaa, jotta pääsen itse syömään, pesemään pyykkiä, nukkumaan, mitä tahansa. Mutta mitä sitten, kun uni tulee? Ensin on mahtavaa, kun pääsee puuhaamaan omiaan, mutta mitä jos vauva nukkuukin "liian pitkään"? Viimeistään kolmen tunnin kohdalla tulee ihan mieletön ikävä lasta, vaikka hän tuhisee siinä ihan vieressä. Sitä ihan odottaa, että milloin hän herää. Tiedän siis tasan tarkkaan, miltä Frendien Rachelista tuntui. Sitten, kun kuulee ensiparkaisun, sitä jo kaappaa vauvan syliinsä. "Äitillä oli kauhea ikävä sinua." Tätä kestää hetken, kunnes  vauva haluaa ruokaa ja sitten taas mietitään, miten vauvan saisi nukahtamaan.

Ärsyttävimpiä unia ovat jo tässä postauksessa mainitsemani ns. haistavittu-unet, joiden aikana vauva rääkyy tasaisin väliajoin eikä näin anna äidin nukkua. Tavallisimpia unia ainakin meidän tytöllä ovat puolestaan sellaiset vartin torkut, joiden aikana ehtii hoitaa kaikki kiireisimmät asiat, muttei juuri muuta.

Vuorokauden parasta antia ovat pitkien päiväunien lisäksi ne hetket, kun tyttö on hereillä, kaikki on hyvin ja tyttö jaksaa hymyillä kaikelle onnettomalle, millä vanhemmat häntä keksivät viihdyttää. Tällöin hän usein on myös niin höveli, että sallii äidin syödä tai hoitaa muita asioita ja sitterissä tillottelu tai sängyssä loikoilu on tarpeeksi viihdyttävää jo itsessään. Tosin tällaisina hetkinä äidin tapaa usein vauvan naaman edestä hassuttelemasta, jotta saisi vaivan palkaksi mahdollisimman monta hymyä. Ei ne kotityöt niin hoidu.

Kauhulla kuitenkin odotan sitä, kun päivän unimäärä lyhentyy dramaattisesti. On tietysti hienoa, jos se tarkoittaa yöunien pidentymistä, mutta miten pystyn hoitamaan päivän asioita, jos lapsi haluaa seurustella koko ajan? Toki haluan seurustella hänen kanssaan ja on mahtavaa nähdä, miten hän jatkuvasti oppii uusia juttuja, mutta fakta on, että kotoa löytyy hommia, jotka pitää tehdä. Sitteri on todellakin mahtava keksintö. Siinä lapsi pystyy seuraamaan, mitä ympärillä tapahtuu, ja äiti pystyy laittamaan ruokaa. Aina sitterikään ei kuitenkaan kelpaa. Jännityksellä odotan, miten tilanne tästä kehittyy.

Onko ajatuksia aiheesta?

Ne huonot puolet

Raskauden ja äitiyden tuomista huonoista puolista ei saa valittaa. "Se on kaikki sen arvoista" pitää sanoa ja hymyillä. Mutta sysätäänpäs nyt kaikki tuollainen romukoppaan ja valitetaan avoimesti.

En väitä, etteikö kaikki tämä olisi sen arvoista, että minulla on nyt maailman ihanin tyttö, mutta on mielestäni silti ihan inhimillistä, että seuraavat asiat harmittavat ainakin niinä huonoina päivinä.

1. Raskausarvet. Alavatsani näyttää siltä, kuin se olisi liekeissä. Pitkät punaiset viivat liekkien muodossa eivät ole kaikista kaunein näky maailmassa, kun ne sijoittuvat siihen vartalon osa-alueeseen, joka joskus saattaa paidan alta huomaamatta vilahtaa.

2. Röllykkävatsa. Vatsani on aina ollut vähän pömppö, vaikka olisin muuten ollutkin hoikka. Ottaisin silti sen vanhan kellukkamahan takaisin ja antaisin pois nykyisen röllykän. Ennen maha oli pyöreästä muodostaan huolimatta kivan kiinteä ja se oli helpompi peittää löysillä topeilla. Nyt maha on vain löysä paska ja näytänkin lihavalta. Yäk. (Tämä on huonojen päivien erityinen kiukun aihe.)


3. Ne kilot. Lihoin raskauden aikana parikymmentä kiloa.  Niistä on jäljellä enää pari, mutta sekin on liikaa. Ennen niin hoikat sääret ovat nyt kuin tynnyrit ja vaatekokokin on kasvanut. Ei kiva. Kaikki itsevarmuus on tiessään. Omassa vartalossa ei ole kiva olla.

4. Vaaleanpunaiset lasit. Olin heti synnytyksen jälkeen ihmeissäni ja luulin mahani palautuneen ennätysnopeasti.  Sairaalan sängyssä maatessani ihmettelin miehelleni, miten olen niin hoikka jo nyt. Ihmettelin, miten mieheni ei asiaa juuri kommentoinut. Vasta nähtyäni kuvia itsestäni tajusin, että olin ollut edelleen aikamoinen valas, vaikka en sitä itse tajunnutkaan. Vielä nytkin joskus käytän paitoja, joita en käyttänyt edes ennen raskautta, kun luulen, että ne näyttävät hyvältä päälläni... Tai ehkä en edes välitä. Olenko mammautunut jo niin pahoin, että alkaa olla ihan sama, miltä näytän?

5. Itsevarmuus. Sitä ei ole. Kuten kohdassa kolme todettiin, erityisesti kilot vaikuttavat tähän. Myös se, että on lukittuna neljän seinän sijaan eikä meikeillä tule leikittyä niin paljon kuin ennen, vaikuttaa tähän. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lykätä vaunuja kilometritolkullä JOKA päivä.


6. Spontaanius on tiessään. Enää ei voi lähteä leffaan tuosta vaan tai lähteä baariin yksille. Kaverit mennä viipottavat tyttöjen illoissaan, mutta omalla kohdalla se ei ole enää realismia. Edes Fresita-pulloa ei voi avata omaksi huvikseen, ellei halua antaa lapselle kuohuviinillä kyllästettyä maitoa. Ja vaikka ottaisikin sen riskin ja ottaisi lasillisen, niin siitä tulisi vain huono olo, kun vuoteen ei ole maistanutkaan alkoholia.


7. Paskat nakit. Mies kyllä saa rientää omissa menoissaan, mutta itse sitä on kiinni vauvassa niin kauan, kuin tissejä tarvitaan. Ei sillä, että siitä pitäisi valittaa, mutta toki se ärsyttää, jos mies ravaa poikien illoissa, kun itse katsoo kotona Salattujen Elämien uusintoja. Jostain syystä myös kesäjuhlissa se on aina äiti, joka kantaa lasta kantorepussa tai heijaa sitä uneen vaunuissa sillä välin, kun mies liihottaa piilopullon kanssa puskan takana.

8. Isompi tissi on nyt todellakin iso tissi. Kaikkihan tietävät, että naisten rintojen koossa on eroja. Yleensä se on kuulemma vasempi tissi, joka saattaa olla hitusen isompi kuin oikea. Mutta eron huomaa vain itse. Synnytyksen jälkeen tämä muuttuu. Tissisi täyttyvät maidolla. Teepä se virhe, että syötät vauvan pelkästä pikkutissistä ja annat ison tissin täyttyä entisestään. Nyt kokoeroa saattaa olla jopa parin kuppikoon verran. Testattu on. Ei siistiä.

9. Perse. Missä se on? Mitä sille tapahtui?

Mikä sinua on ärsyttänyt synnytyksen jälkeen?

Tokaa kertaa äitinä?

Blogini nimi viittaisi siihen, että voisin joskus olla toistakin kertaa synnytyslaitoksella puskemassa uutta beibiä pihalle. Mutta tarkastellaanpas tätä mahdollisuutta hetki. Se ei nimittäin ole ollenkaan itsestäänselvää.

Pahimpien supistusten aikaan vannoin mielessäni sairaalassa, etten enää koskaan ryhtyisi moiseen leikkiin. Yksi lapsi saisi riittää. Tiesin, että kipu unohtuisi joskus, mutta päätin, että muistan, mitä tuona hetkenä ajattelin. Ja muistankin koko ajan. En ymmärrä ihmisiä, joille nousee vauvakuume heti kohdun supistuttua entiselleen. Eikö heillä ole lainkaan itsesuojeluvaistoa?

Tiedän, että miehelleni kelpaisi toinenkin kakru ja olenkin pohtinut mahdollisen numero kakkosen ikäeroa esikoiseen. Moni väkertää kakkosen mahdollisimman pienellä, mutta silti siedettävällä ikäerolla. Kaksi vuotta on varmaan normi monessa perheessä. Siinä vaiheessa ensimmäinen lapsi on jo tarpeeksi "iso" ja vauvavaihe alkaa olla ohitettu. Mutta eihän se ole noin helppoa, miltä kuulostaa, eihän? Ensinnäkin itse olin aivan tajuttoman väsynyt kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ollessani raskaana. Väsymys vastasyntyneen kanssa ei ollut mitään verrattuna siihen olotilaan. Töissä oli vaikeaa pitää silmiä auki, vaikka nukuin kymmenenkin tunnin unia. Miten siis pärjäisin vilkkaan vuoden ikäisen kanssa, jos seuraava raskaus olisi samanlainen? Tai mitä jos seuraavassa raskaudessa rasitteena olisi vaikea pahoinvointi? Miten peuhaat vuoden vanhan prinsessan kanssa ja seurustelet samalla vessanpöntön kanssa? Tietenkin, jos elämäntilanne olisi silloin sellainen, että miehestä olisi enemmän apua, niin voisin suhtautua tähän positiivisemmin.

Eniten olen kuitenkin pohtinut sitä, miten äidit pärjäävät vastasyntyneen kanssa, kun ympärillä pyörii kävelemään oppinut kiusantekijä. Miten sitä ehtisi muka maata sohvan nurkassa imettämässä ja vahtia samalla huomiota kaipaavaa pikkuneitiä, joka on työntämässä kieltään pistorasiaan? Tai miten lähdet hoitopöydältä kesken pahimpien kakkavaippojen vaihtopäivien, kun sivusilmällä huomaat esikoisen vetävän kissaa hännästä ja kissan ilmeestä tiedät, että kosto on oleva suloinen. Miten ihmiset pärjäävät??? Ja onko se todella sen arvoista? Onko niille esikoisille olemassa jotain hihnoja, joilla heidät saa köytettyä pöydänjalkaan kiinni, kun kädet ja silmät ovat keskittyneet muihin askareisiin? Kertokaa tyhmälle, että miten naiset pärjäävät?

Entäpä sitten jaksaminen? Päiväunet saa unohtaa, sillä vaikka vauva nukkuisi, ei esikoinen tietenkään nuku samaan aikaan, jos lainkaan. Itse olin varsinkin ensimmäisen kuukauden aikana niiiiin väsynyt, etten tiedä, miten olisin pärjännyt, jos en koskaan olisi saanut päivän aikana itsekin nukkua. Tosin vielä enemmän väsyttävät ns. haistavittu-unet, joissa vauva huutaa viisi sekuntia, kun olet juuri saanut unta ja nukahtaa sitten taas tyytyväisenä, kun olet ponkaissut sohvalta ylös. "I'm up, I'm up!" huudat vain tajutaksesi, että vauvasi huutaa unissaan ja vetelee sikeästi sikeitä. Käperryt taas sohvalle nukkumaan ja sama toistuu kymmenen minuutin päästä. Tämä väsyttää jopa enemmän kuin tunnin yöunien jälkeen valvominen.

Tietenkin myös Kelan politiikka aiheuttaa omat sumplimisensa vauvailuun. Myös työpaikka saattaa suhtautua nuivasti, jos ilmoitat olevasi jälleen raskaana, kun olet ollut kaksi viikkoa mammaloman jälkeen töissä.

No, sitten on tietenkin olemassa sellainen mahdollisuus, että tekee (ja ei lapsia tehdä, niitä saadaan) toisen lapsen vasta muutaman vuoden päästä, mutta siinä menee se idea sitten siitä, että lapsista olisi seuraa toisilleen.

Mikä teidän mielestänne on siis paras ikäero lapsille ja miksi?

Erävoitto

Kaksi kuukautta vanha tyttöni nukkui ensimmäistä kertaa kahdeksan tuntia putkeen yöllä tai ei ainakaan minua herättänyt aikaisemmin! Aivan mahtava tunne, vaikka ihan yhtä väsynyt olin herätessäni kuin ennenkin. Tuntuu, etten koskaan ole tyytyväinen.

Parasta kuitenkin oli, että tyttö ei herätessäänkään huutanut, kiljaisi vain minut hereille ja hymyili vain sen jälkeen. Mikään kiire ei ruokapöytään ollut. Epäilin jopa, että olin syöttänyt tytön yöllä, mutta en sitä vain väsymykseltäni muistanut, mutta supertäydet boobsit kertoivat toista tarinaa. Liivinsuojat olivat niin litskamärkinä, että jättivät märän läntin lakanalle, kun otin ne pois. Oikeasti, tätä ei voi keksiä omasta päästä.

Toivottavasti tätä jatkuisi. Otan sata kertaa mieluummin maitoa tihkuvat tisulit kuin aamuneljän syöttökerran. Yksi äitiyden ikävimmistä asioista on se, kun yöllä heräät niin, että silmien päällä on ikäänkuin kalvot ja tuntuu, etteivät ne lähde millään pois. Vauva huutaa ja itse istut sängyn laidalla ja yrität tajuta, mitä tapahtuu, kun huuto kuuluu kuin jostain kaukaisuudesta, vaikka se todellisuudessa tulee ihan vierestä. "Äiti tulee ihan kohta", soperrat ja yrität saada kädet toimimaan niin, että voit hieroa silmiltäsi kalvot pois ja yrittää saada itsesi toimimaan. Kun vihdoin saat vauvan rinnalle, pilkit unen ja valveen rajamailla ja hätkähtelet tasaisin väliajoin vain huomataksesi, että vauva on edelleen sylissäsi. Kun viimeisen kerran hätkähdät hereille, vauvakin on jo nukahtanut tissi suussaan. "Jes!", hihkut ja luulet pääseväsi nukkumaan. Yrität asettaa vauvan mahdollisimman varovaisesti takaisin sänkyynsä, mutta heti takaraivon osuttua patjaan - tapahtuipa se kuinka hellästi tahansa -, vauvan silmät kilahtavat auki ja tiedät, että edessä on piiiiiitkä yö.

Millaisia kokemuksia teillä on vauvan unenlahjoista?

Itkupotkuraivarit

Tyttäreni on kahden ensimmäisen elinkuukautensa aikana raivonnut joskus enemmän, joskus vähemmän. Todella väsyneenä, esimerkiksi keskellä yötä, itken ehkä itsekin, tuijotan tyttöä lamaantuneena tai mietin, mitä helvettiä tekisin, kun mikään mitä teen, ei ole tarpeeksi hyvää. Vähän pirteämpänä osaan ehkä oikeasti lohduttaa tyttöä ja itku saattaa jopa laukaista minussa erityisiä säälin ja rakkauden tunteita (rakastaisin kyllä ilman itkukohtauksiakin!).

Onneksi sentään yöitkut ovat dramaattisesti vähentyneet viime viikkojen aikana. Ruokailun jälkeen tyttö joko nukahtaa saman tien tai tillottelee sängyssään tunnin verran kattoon tuijotelleen ja itsekseen hymyillen.

Ei sillä, ettenkö rakastaisi lastani, sillä rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta pärjäisin kyllä ilman niitä ilmavaivaitkuja, nälkäitkuja ja niitä "minullaeiolemitäänsyytäitkeäkunhannytvainitken"-itkuja. Hermohan niiden itkujen aikana välillä menee tai ainakin voisi mennä. Muutaman kerran olen ollut todella epätoivoinen ja olo on ollut kuin luovuttajalla, kun itkun syytä ei ole osannut paikallistaa, ja lamaantuneena on vain heijaillut itkuista tyttöä sylissään. (Alkuun tarjosin joka vaivaan tissiä ja voimathan siinä meni, kun nökötti imettämässä 24/7. Onneksi tajusin myöhemmin, ettei joka itku tarkoita, että "Tuokaa ruokaa!) Sitten, kun tyttö on rauhallinen, hymyilee ja on muuten vain oma, ihana itsensä, tulee huono omatunto, kun on hermostunut tyttöön ja itseensä itkupotkuraivareiden aikana. Toisaalta taas ne pienet hymyt auttavat unohtamaan huonosti nukutun yön ja tunnin itkukohtaukset. Ne ovat kuin pieni kiitos äidille.

Miten sinä lohdutat itkuista lasta? Ja miten helvetissä jotkut äidit pärjäävät, jos vauva ei syö tai sille ei syötetä tuttia??!

Synnytystuskaa

Kerrotaanpa sitten omasta synnytyskokemuksestani. Kun olin pieni, pohdiskelin poikana ja tyttönä olemisen huonoja puolia. Pojathan joutuvat armeijaan ja liikuntaa kammoavana tämä tuntui minusta aika sietämättömältä. Toisaalta tytöt joutuvat sitten vanhempina synnyttämään. Eihän tuo pakko ole, mutta tiesin jo silloin, että haluan joskus itsekin lapsia.

Aika pitkään sain lopulta olla raskaana, että aloin pelätä synnytystä. Oikeastaan vasta äitiysloman alettua ja synnytysohjelmia katsottuani tajusin, että ziisus kohta olen itse tuolla vääntämässä lasta hiestä märkänä ja kivusta huutavana.

Luulin, että synnytys alkaisi klassisesti yöllä (teininä luulin, että menkatkin alkavat aina heti aamusta, kun pari ensimmäistä kertaa näin kävi...) ja tietenkin supistuksilla. Leffoista ja tv-sarjoista tuttuun lapsivesien menoon en uskonut hetkeäkään. No, tietenkin heräsin sitten eräs aamu siihen, että nyt lorahtaa. Juoksin vessaan ja niinhän sieltä tulikin aimo annos kirkasta nestettä. Päättelin, että sen on oltava lapsivettä, mutta sipsutin vielä sänkyyn vain noustakseni taas viiden minuutin päästä kylpyhuoneeseen. Soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulla näytille vasta 12 tunnin kuluttua. Näin siis täällä Etelä-Suomessa. Pohjoisempana asuva sukulaislääkäri ihmetteli tätä toimintaa, niin kuin ihmettelivät kaikki muutkin. "Miten ne voi pitää sua vielä kotona?" oli yleisin reaktio.

Yllätys oli sekin, että lapsivettä lorahteli koko päivän. Pettymys puolestaan se, että minut käskettiin vielä illalla sairaalasta yöksi kotiin. Veden menoja lukuunottamatta mitään ei ollut tapahtunut. Ei supistuksen supistusta.

Yöllä sain hädin tuskin nukuttua. Myös edellinen aamu oli mennyt kuin sumussa enkä ollut voinut jatkaa uniani enää sen jälkeen, kun soitin synnärille. Aamulla jännityksestä piukeina menimme miehen kanssa sairaalaan enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Luojan kiitos, minut kuitenkin otettiin sisään sairaalaan, vaikka supistuksia ei vieläkään kuulunut. Tästä se hupi sitten alkaisi...

Lääkäri tutki minut enkä ollut auennut yhtään. Minuun iskettiin käynnistyspilleri, jonka piti aloittaa synnytys. No p*skanmarjat. Ei se tietenkään mitään auttanut. Tuntikaudet sängyllä maattuani lääkäri tutki minut uudelleen ja totesi toisen pillerin olevan tarpeen. Ja se olikin sitten se pilleri, joka räjäytti helvetin portit. Mieheni oli lähtenyt käymään asioilla, mutta palasi parahiksi todistamaan sitä tuskaa, jota koin. Valitin aluksi kätilöille, että nyt tuntuu vähän menkkakivuilta, mutta en saanut mitään vastakaikua. Välillä kävin vessassa ja vuosin verta, mutta siihenkään ei oiken otettu kantaa. "Se on ihan normaalia." Just. Kivut kovenivat ja itse vihdoin ymmärsin, että kyseessä ovat supistukset. Katkera olen siitä, että synnytyskertomukseen on laitettu säännöllisten supistusten alkaneen klo 22, vaikka jos minulta kysytään, ne olivat säännöllisiä ja jatkuvia jo klo 17 alkaen. Tuntui, etteivät ne helpota laisinkaan. Niitä vain tuli ja tuli ja välissä oli silloin tällöin vain pieni lepohetki. Mieheni yritti auttaa lämpöpussilla, mutta ei se juuri auttanut. Olin ollut niin keskittynyt miettimään itse ponnistusvaihetta, että olin unohtanut stressata supistuksia. Se kipu on ja tulee luultavasti aina olemaankin suurinta koskaan tuntemaani kipua. Ääneen sitä en sanonut, mutta mielessäni mietin, että tämä lapsi jää ainoakseni. En pystyisi kokemaan tuota kipua enää. Sain jonkun onnettoman kipulääkkeen, mutta oksensin sen pois. Kello viiden jälkeen en enää pystynyt myöskään syömään mitään, joten olo oli heikko. Edellisen kerran olin syönyt puoliltapäivin. Kukaan ei ehdottanut minulle mitään vaihtoehtoisia menetelmiä, kuten suihkua tai jumppapalloa. Olin niin kipeä, etten niitä osannut kysyäkään. Ajatuskin siitä, että liikkuisin tai ylipäänsä nousisin sängystä tuntui kamalalta.

Olin saamassa lisää kipulääkettä myöhään illalla, kunnes tajusin valittaa kätilölle paineentunnetta alapäässä. Kätilö päätti tarkistaa tilanteen ja olinkin jo neljä senttiä auki. "Et sinä mitään kipulääkettä saa", kätilö totesi ja lähetti minut synnytysosastolle. Tiesin aika aikaisin, että haluan epiduraalin. En täysin luottanut siihen, mutta tiesin, että sen haluan. Se minulle luvattiinkin, mutta sain aloittaa ilokaasulla. Jos supistukset avasivat helvetin portit, niin ilokaasu avasi taivaan portit. Aivan mahtava tunne. Sellainen pieni nousuhumala, joka vei kivulta kaiken puhdin. Sain vihdoin voimia takaisin. Olin käytännössä ollut nukkumatta jo puolitoista vuorokautta enkä ollut syönyt tuntikausiin mitään. En ollut koskaan ollut niin väsymyt. Epiduraali helpotti vielä lisää. Jossain vaiheessa ilokaasukaan ei pystynyt viemään pois takapuolessa tuntunutta paineen tunnetta. Kätilö tarkisti tilanteen, kun selitin, miltä tuntuu. Mies oli lähtenyt hakemaan ruokaa, mutta kätilö soitti hänet pikaisesti takaisin, sillä olin yhtäkkiä täysin auki. Odotimme miestäni ja aloitimme ponnistuksen.

Synnytys ei epiduraalin ansiosta sattunut tippaakaan. En varmaan edes hikoillut. Ponnistusvaihe kesti puoli tuntia ja siinä tarvittiin toista kätilöä, lääkäriä ja imukuppia. Mutta tulos oli mitä mainioin. Ihana vauva saatiin vihdoin yhteistuumin ulos, mutta hän ei huutanut. Televisiosarjoja katselleena osasin olla hiljaa ja luotin siihen, että kätilö puhaltaa henkeä lapseen. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Vihdoin kuulin maailman ihanimman äänen, kun vauva parkaisi. Silloin sain kysyttyä, onko lapsi tyttö vai poika. Vatsani muodosta kaikki olivat päätelleet lapsen olevan poika, mutta salaa olin toivonut tytsyä. Ja tyttöhän se oli. Olin onnesta soikeana. Menetin kuitenkin paljon verta ja pyörryin pian. Draamakuningatar loppuun asti. Herätessäni sain aamupalaa ja osan voimistani takaisin. Mies lähti kotiin ja minä nukuin ensimmäisen yöni rakas tyttöni vierelläni.

Alku on aina rankkaa?

Hitaasti, mutta varmasti kypsyi ajatus tämän blogin perustamisesta. Kirjoitan toisaalla blogia jostain ihan muusta enkä halunnut tuota blogipersoonaa yhdistää tähän blogiin - blogiin siitä, millaista on olla äiti ensi kertaa, siitä, miten siihen liittyy asioita, joita kukaan ei uskalla ääneen sanoa ja siitä, miten ihanaa se kuitenkin on.

Tyttäreni on nyt pari kuukautta vanha ja joka päivä näen asioita, jotka ihastuttavat, joskus myös asioita, jotka pelottavat. Alku oli pelottavin. Sairaalassa sain kokea, miltä baby blues todella tuntuu, kun itkeskelin aamuyöllä ja tekstailin miehelleni peloistani. Kaikki, mikä pystyi mennä pieleen, myös meni pieleen.

1. asia, joka kusi: Imetys ei luonnistunut alkuunkaan ja tunsin oloni epäonnistuneeksi, vaikka äitini yritti valaa minuun uskoa ja toivoa. Mutta minkäs teit, kun ei vauva millään ymmärtänyt, mitä sillä tissillä piti tehdä. Sairaalan henkilökunta oli osittain aivan mahtavaa, mutta osittain ihan pe**eestä. Kun aamuyöllä soitin kelloa ja pyysin apua imetykseen, tuli kätilö huoneeseeni, tunki tissin vauvan suuhun ja tokaisi "Anna sen imeä tuosta vartin verran ja sitten vaihdat toiselle tissille." Siis WTF????? Jos pyydän apua imetykseen, kun en itse saa vauvaa ottamaan tissistä kiinni, niin miten helkatissa ryhdyn yhtäkkiä taikuriksi ja taianomaisesti saan vauvan nappaamaan toisesta tissistä kiinni. Yritin sopertaa kätilölle, että "Ei se nyt ihan niin onnistu....", mutta tämä oli jo poissa. Vauva imi viisi minuuttia tissiä ja sitten olimme omillamme. Onneksi kätilö oli tuonut lisämaitoa, jonka sitten syötinkin vauvalle. Onneksi se riitti ja vauva nukahti tyytyväisenä. Tämä oli monena yönä toistuva riitti. Imetin vauvaa hetken, mutta heti kun tämä päästi irti, niin jouduttiin turvautumaan pulloon. Arkailin toistuvaa kellon rämpyttelyä ja tunsin olevani totaalisen yksin.

2. asia, joka kusi: Olin muutaman yön täysin jumissa sängyssä enkä saanut siitä nousta. Menetin synnytyksessä paljon verta ja pyörtymisen vaara oli suuri. En ole koskaan tuntenut olevani yhtä nolona, nöyryytettynä ja avuttomana, kuin maatessani yksin sängyssä katetrin kanssa. Suihkussa en käynyt moneen päivään. Pari kertaa kätilöparat tekivät itse minulle alapääpesun. Jos en olisi juuri synnyttänyt, olisin pitänyt tilannetta aivan karmivana. Nyt en jaksanut välittää. Vauvan hoidon tämä liikkumiskielto teki kuitenkin aika mahdottomaksi. Pelkäsin muutenkin rikkovani koko beibin, mutta prinsessan nostelu sängystä käsin oli aika pelottavaa ja tyhmääkin. En kuitenkaan halunnut joka kerta soitella kätilöä paikalle.

3. asia, joka kusi: Sain synnytyksestä muistoksi läjän tikkejä ja istuminen, makaaminen, liikkuminen, kaikki sattui. Luojan kiitos, minulla oli epiduraali apunani, kun kätilö minulle mitään kertomatta leikkeli alapäätäni saadakseen vauvan ehjänä ulos. Olin ihan hämmästynyt, kun hän synnytyksen jälkeen kertoi laittavansa nyt tikkejä. "Ai jaa, montako laitat?" "Noo, en tiedä vielä", kätilö vastasi epämääräisesti. Kävi ilmi, että monta!

Kaiken kaikkiaan vietin sairaalassa viitisen päivää. Olin ihan paniikissa vauva-arjen aloittamisesta, mutta sairaalassa olokin ahdisti niin kovasti, että halusin kovasti mennä kotiin. Ja niin vain kävi, että se ahdistavin ajatus - imetyksen epäonnistuminen - osoittautui ihan höpönlöpöksi. Heti kotiin tultuamme vedin makuulleni sohvalle, otin vauvan rinnalleni ja hän tiesi heti, mitä tehdä. Helpotus oli melkoinen. En tarvinnutkaan rintakumeja, imetystyynyjä tai mitään muutakaan. Tiimimme toimi sittenkin. Siitä se sitten lähti.

Miten Sinun äitiytesi lähti käyntiin? Oliko se kuin olisit tehnyt sitä aina vai tarvitsiko hieman harjoitella?