Oh, so naisellista

Meillä on aivan ihana neiti. Todella suloinen pikkuprinsessa, josta toivottavasti kasvaa ihana ja ajattelevainen nuori nainen. Tällä hetkellä vauva kuitenkin paljastelee itsestään tasaisin väliajoin piirteitä, jotka eivät missään mittakaavassa tai kulttuurissa ole kovin naisellisia.

Ruoan jälkeiset röyhtäytykset eivät ole mitään pikkupörppyjä vaan oikein kunnon homersimpson-röyhtyjä. Pulautukset eivät ole mitään pieniä kuolapalloja vaan kunnon kahdeksantuntiadokaustajalaatatbaarinvessaan-oksennuksia. Eilisessä postauksessani mainitsemat kakat eivät ole mitään pikkupuuppia vaan kuin chiliruoan, lakritsin ja luumujen aikaansaamia sinappiripulirypäyksiä. Kun neiti huutaa, hän ei kiljahtele sopivalla voimakkuudella, vaan rääkyy naama punaisena, niin että henki meinaa loppua kesken ja äidin tärykalvot meinaavat puhjeta.

Mutta voi. Sitten kun neiti hymyilee, niin hän hymyilee kuin maailman suloisin pieni ihme. Silloin ei ole epäilystäkään siitä, että meillä asuu ihana pikkuneiti, joka kaikista epäilyistäni huolimatta kyllä kasvaa yli näistä epänaisellisista piirteistään ja saa pukea mekon ylleen ilman, että ihmiset ihmettelevät, miksi joku on pukenut (todella huonosti käyttäytyvän) pojan tytöksi. Mutta onhan se aivan ihanaa, että vauva saa olla ihan vaan vauva edes pienen alkupuoliskon elämästään ennen kuin odotukset ja paineet puskevat päälle. Röyh röyh vaan ihan rohkeasti, beibi.

Shitty shitty bang bang

Ennen kuin aloin tosissani haluta lasta ja ennen kuin todella tiesin, miten helppoa (yleensä) on putsata vauvan peppu, suurin pelon aiheeni tulevaisuudessa siintävässä äitiydessä oli se, etten uskaltaisi vaihdella vauvelin kakkaisia vaippoja. Joo kyllä, teiniminän ääni kuuluu tuossa pelossa kovaa ja korkealta, mutta ei se nyt ihan harhaluuloa ollut.

Alkuun meidän neiti töräytteli päivittäin pieniä yllätyksiä Pamperseihin, mutta ne nyt olivat maailman helpoimpien putsattavien joukkoon kuuluvia puuppasia. Sitten tapahtui jotakin. Yhtä aikaa sinapin lemun pahetessa vauva alkoi myös harventamaan töräytyskertojaan. Ja nyt ollaankin sitten siinä pisteessä, että neiti päästelee ruoat pihalle noin viiden päivän välein. Onkin aika selvää logiikkaa, että viiden päivän safkat eivät ole enää mitään pieniä möllyköitä. Sitä sinappia vaan tulee ja tulee... ja tulee ja tulee. Aika usein vauva päästelee osan vaippaan ja vaippojen vaihdon yhteydessä töräyttelee ne loputkin, mitkä eivät vaippoihin mahtuneet. Oikeasti, siinä tarvitaan enemmän käsiä kuin, mitä minulla on. Siinä ovat sinapissa niin uudet kuin vanhatkin vaipat, hoito-alusta ja sen suoja sekä vauvan jalat ja vaatteet. Jos ei näky ole nätti, niin ei ole kyllä hajukaan. Siis voi luoja! Kuka onkaan joskus sanonut, että vauvan shitti haisee vasta, kun hän alkaa syömään kiinteää ruokaa, on väärässä! Todella väärässä.

Mieheni oksentelee sympatiaoksennuksia, jos näkee jonkun toisen voivan pahoin. Oksu saattaa tulla myös todella vanhan ruoan hajusta. Itselleni vauvan kakka aiheuttaa saman reaktion. En nyt ole vielä oksentanut, mutta ei se kaukanakaan ole ollut. Haju on jotain ihan sanoinkuvaamattoman imelää ja, no, pahaa.  En ymmärrä, mitä maidolle voi vauvan sisällä tapahtua, jotta se tulee tuollaisena ulos. It's beyond me. Kamalaa, että joku minusta tullut ja vauvaan mennyt voi aiheuttaa itsessäni tällaisen reaktion.

Arvostan nyt jokaista yksinhuoltajaäitiä kuusta maahan. Se, joka pystyy yksin käsittelemään kakkaista vauvaa, korjaamaan sinappivaipat vaipparoskikseen minkään valumatta lattialle ja vaihtamaan kakkisen suoja-alustan uuteen sotkematta itseään prosessin aikana, on ansainnut kunnioitukseni. Respect.

Ja p.s. Ottaisin mieluumminen ne jokapäiväiset pikkukakit kuin nämä harvemman kerran supertöräykset. Jos joku ei sitä tästä jo tajunnut.

When it's good it's really good

... when it's not it's definitely not.

Meidän vauveli on nukkunut jo muutaman kerran kahdeksan tunnin yöunet. Jotain rutiiniakin on jo havattavissa. Kun vauva aamuseitsemältä herää kahdeksan tunnin unien jälkeen, hän ääntelehtii sen verran, että herään, mutta ei huuda. Hymyilee vaan ja ihmettelee. Saan jopa käydä veskissä ilman, että neiti karjuu isäänsä hereille. Sitten vauski syö (kummatkin tissit tyhjäksi ja tässä vaiheessa tissit ovat todella täynnä) ja joko tillottelee kiltisti tai nukkuu sängyssään vielä kolme tuntia. Ja sitten sama juttu. Herää, mutta ei raivon vallassa.Oikein miellyttävästi prinsessa siis käyttäytyy eikä huuda. Syö kyllä ahnaasti, kun tissiä annan, mutta ei raivoa sen perään.

No vaihtoehtoisesti tyttö nukkuu ensin nelisen tuntia, jonka jälkeen karjuu minut hereille. Syö raivon vallassa. Tämän jälkeen saattaa kellonajasta riippuen nukkua vielä kahdesta kolmeen tuntia, jonka jälkeen karjuu minut taas hereille. Siis karjuu. Naama punaisena. Niin, että ääni meinaa loppua kesken.

En ymmärrä logiikkaa. Siis luulisi, että kahdeksan tunnin jälkeen neiti olisi niin nälkäinen, että haluaisi ruokaa heti. Ja ehkä neljän tunnin unien jälkeen nälkä ei olisi vielä ihan niin kova, että tarvitsisi koko taloa herättää.

Ymmärtääkö joku tätä pikkuneidin logiikkaa?

Sit, baby, sit!

Tilasin sitterin jo ennen beibin syntymää, vaikkei se nyt tietenkään heti tullut tarpeeseen. Sitteri oikeastaan makasi käyttämättömänä aika pitkään. Kun vauva sitten alkoi seurustelemaan enemmän ja nukkumaan vähemmän, otin sitteriä vähitellen käyttöön. Suihkussa käynti onnistuu hienosti, kun juuri ruokitun vauvan laittaa sitteriin ja ottaa kylppäriin mukaan. Mitenkään erityisen innostunut sitterissä istuskeluun vauva ei kuitenkaan aluksi ollut.

Heijaustoiminto on siitä kätevä, että vauva on helppo heijailla rauhalliseksi sitterissä. Eräänä kauniina päivänä kävikin niin, että vauva torkahti heijailuun. Sitterin ohjeissa kiellettiin nukuttamasta vauvaa siihen, mutta syytä ei kerrottu. Koska vauva ei koskaan ollut osoittanut suurta mielenkiintoa sitterissä nukkumiseen, ajattelin, etteivät unet tule olemaan pitkät. Olin väärässä. Tyttö nukkui putkeen varmaan neljä tuntia. Arvostin hiljaisuutta ja rauhaa, mutta nukuttamiskielto mietitytti, joten googlailinpa itseni kaksplussan ja suomi24:n sivuille ottamaan selvää, miksei lasta saa nukuttaa sitterissä. (Mikä siinä muuten on, että löytää itsensä aina kaksplussan sivuilta, kun googlailee vauvaohjeita??)

Pääsyyksi selvisi selkäranka. Siis sitterissä on vauvan selän kannalta huono olla. Okei. Sitterissä olikin selkänoja vähän koholla, muttei sitä kuitenkaan istumiseksi voinut missään tapauksessa sanoa. Ja mitä sitten, jos vauva kuitenkin yönsä nukkuu sängyssään selkäranka suorana?

Pikkuhiljaa havaitsin, että vauveli nukahti yhä useammin ja useammin sitteriin. Omatunto kolkutteli, mutta jos vauvaa yritti siirtää sitteristä sänkyyn, alkoi huuto. Annoin siis nukkua sitterissä. Ajattelin, että tämä tästä vielä puuttui. Annan jo tuttia, tuttipullosta korviketta, käytän kestovaippojen sijaan kertiksiä ja nyt vielä nukutan lasta sitteristä. Bad mom, hello?! Himoitsin kuitenkin liikaa niitä hiljaisia hetkiä, joten lipsahtelin sitterissä nukuttamiseen jatkuvasti.

Nyt hogasin sattumalta, että sitterinhän saa ihan makuuasentoonkin. Omatuntoa kolkuttelee hieman vähemmän. Mutta nyt ei lapsi nautikaan sitteristä enää yhtä paljon. Pidän silti pääni. Sitterissä nukutan vain sen ollessa makuu-asennossa. Ei kai se enää voi olla niin paha? Siis okei, eihän se tietenkään jämerää patjaa korvaa, mutta silti. Kieltäydyn ottamasta vastaan enää yhtään huonon mutsin miinuspisteitä! Mutta tiedän, että voisin toimia viisaamminkin. Menen sieltä, mistä aita on matalin. Jos pidän lasta sylissä seisaalteni kymmentä minuuttia kauemmin, alkavat käteni ja selkäni väsyä. Tyttö on kuitenkin jo yli kuusikiloinen jötkäle. Kehdosta lapsi ei puolestaan näe maailmaa yhtä hyvin kuin sitteristä, joten siinä menee vauvelin hermot ennemmin kuin edes ehdin ajatella ruokaa. Rintareppua emme osaa vielä käyttää. Niinpä vauva makoilee sitterissä. Pystyn tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä, kirjoittamaan blogia, kun vauva on sitterissä. Pystyn rauhoittumaan, kun vauva sitteröi.

Asteikolla yhdestä kymmeneen, kuinka pahis olen? Käytetäänkö teillä sitteriä?

Tissitakiaisen vallassa

Imetyksestä voi olla montaa mieltä, jotkut eivät harkitsekaan muuta kuin täysimetystä, toiset eivät ole niin tarkkoja. Ennen synnytystä olin suunnitellut imettäväni, mutta tiesin, ettei se ole niin varmaa, että se onnistuu. En oikeastaan osannut edes kuvitella, millaista imettäminen olisi. Kai minä naiivisti kuvittelin ottavani rinnan esiin kymmeneksi minuutiksi joitakin kertoja päivässä. Kuinka vaikeaa se voisi olla?

Heti sairaalassa huomasin, että se voikin olla todella vaikeaa. Olin kateellinen naapuripedin naiselle, joka monen lapsen äitinä osasi homman suvereenisti. Itse kohtasin vaikeuksia. Niin kuin kerroin ensimmäisessä postauksessani, jo sairaalan henkilökunta sai homman tuntumaan ylitsepääsemättömän vaikealta. Osa heistä tsemppasi toki mahtavasti ja odotti vierellä varmistaen, että homma pelittää. Toiset taas suhtautuivat asiaan nihkeämmin. Itkin öisin epäonnistumistani, kun en osannutkaan ruokkia tytärtäni. En ollut osannut aavistakaan, että vaikeinta äitiydessä tuntui olevan imetys. Pelkäsin koko ajan hetkeä, jolloin vauva heräisi, sillä silloin joutuisin taas kohtaamaan tissiruokinnan haasteellisuuden.

Parina viimeisenä päivänä sairaalassa imetyskoordinaattori auttoi minua. Tyttäreni innottomuus imemään tissiä oli haaste hänellekin. Viimeisenä päivänä onnistuimme viimein rintakumin kanssa ja ahdistus rinnassani (noin kuvaannollisesti) helpotti hieman. Kivi vierähti harteiltani lopullisesti, kun kotiin päästyämme tyttö tajusikin homman nimen täysin. Tuntui, että minä osaan sittenkin jotain.

Annan edelleen hieman korviketta. En enää stressaa asiasta niin paljon, koska ehdin jo kuvitella, etten pystyisi rintaruokkimaan tytärtäni lainkaan. Sen rinnalla korviketilkka silloin tällöin ei vaikuta enää maailmaa kaatavalta. Yleensä lisäruokaa tarvitaan iltaisin, kun tyttö tankkaa niin usein, etteivät rinnat ehdi mukaan meininkeihin. Tiedän toki, että tämän sanotaan olevan itseään sabotoiva kierre, kun rinnat luulevat valmistavansa tarpeeksi maitoa, vaikka asia on päinvastoin. Mutta minkäs teet, kun vauva kiukuttelee tyhjällä rinnalla. Ja ennen kuin joku sanoo, että kyllä sieltä aina jotain tulee, niin ei piru vie tule. Kun tyhjältä rinnalta siirtää toiselle rinnalle, vauva on taas jonkin aikaa tyytyväinen. Annan kyllä yleensä kaiken, mitä tyttö sieltä vain saa tulemaan ja vasta lopuksi lisäruokaa.

Korvikkeen anto tuomitaan herkästi. "Äidinmaito on lapselle parasta!!!" Huomaan, että yritän nytkin kamalasti perustella ja puolustella, miksi tyttöni saa lisämaitoa. Yritän päästä siitä tavasta eroon. Haluan pystyä sanomaan ihan rohkeasti, että hei, juttu on nyt niin, että meidän perheessä voidaan paremmin, kun maitoa tulee muualtakin kuin tissistä. Sekä äiti ja vauva jaksavat ihan aikuisten oikeasti silloin paremmin. Vauva saa mahan täyteen ja äidin ei tarvitse stressata maitonsa riittävyydestä. Mutta kyllä se omatunto vaan silti aina vähän soimaa, kun Nan-purkkiin tartun. Ja pakko se on myös myöntää, että joskus se korvikkeen antaminen vaan tuntuu helpommalta ja nopeammalta vaihtoehdolta.

Alkuun tyttö oli tissillä jatkuvasti, mutta syy oli minussakin, kun tarjosin joka huutoon tissiä. Se oli virhe. Masuvaivat lisääntyivät ja itku sen myötä. Vihdoin äitini sai minut ymmärtämään, että kelloa on hyvä seurata, ennen kuin alkaa imettämään. Jos vauva on juuri syönyt, voi hyvillä mielin ajatella, ettei hän luultavasti huuda nälkää, vaan jotain ihan muuta. Tämän oivalluksen myötä elämä on helpottanut eikä se vauvakaan nyt huuda loputtomiin. Yleensä hän haikailee syliä tai taistelee unta vastaan. Silti imetysvastuu tuntuu joskus rasittavalta. Kauppaan lähtökin pitää ajoittaa niin, että tytön saa ruokittua juuri ennen. En ole vielä uskaltanut lähteä ex tempore jonnekin ja luottaa siihen, että imetys hoituu vaikka Prisman vauvanhoitohuoneessa. Onnistuuko se teiltä? Missä kaupoissa/kauppakeskuksissa on parhaat mahdollisuudet hoitaa imetys niin, ettei tissiä tarvitse vilautella kahvilassa?

En tuomitse julkista imetystä, mutta ihmettelen sitä. Imetys on toki maailman luonnollisin asia, mutta tissi on silti tissi. Mieleeni ei tulisi läväyttää tissiä ruokapöytään, kun läsnä olisi esimerkiksi mieheni kavereita. Se olisi enemmän kuin outoa. Imetän ihan normaalisti, jos kylässä on omia kavereita tai perheenjäseniä tai miehen naispuolisia sukulaisia. Miesvieraiden läsnäollessa häivyn muualle imettämään tai tartun korvikepulloon. That's just me.

Voisin puhua imetyksestä loputtomiin, mutta tässä tuli päällimmäisiä mietteitä.

Milloin ja missä sinä imetät? Mitä mieltä lisämaidosta?

Ihana, kamala tutti

Tutti, tuo jumalainen keksintö. Miten joku pärjää vauvansa kanssa ilman sitä?

Synnytyssairaalassa viereisen sängyn nainen huomasi kateellisena, että meidän vauvalle oli annettu oma, vaaleanpunainen tutti, mutta hänen poikansa jäi ilman. Koska en vauvoista mitään tiennyt, en ajatellut sitä sen kummemmin. Olihan jo synnytysvalmennuksessa kerrottu, ettei tutti edes ole hyväksi. Nyt, kun kohta kolme kuukautta olen harjoitellut tätä äitinä oloa tytärparkani harjoituskappaleenani, olen kuitenkin todennut, että tutti on luojan luoma keksintö.

Vauva huutaa vuorokauden aikana.. no, paljon. Meillä ainakin kolme neljäsosaa noista huudoista tai alkavista huudoista huuhtoo pois tutti. En ymmärrä, miksi. En tiedä, miksi se on tyttärelleni niin tärkeä, mutta jos se kerran on, niin en sitä häneltä pois veisi, sanoivat hammashoitajat mitä tahansa. Toki minua hieman ärsyttää, ettei sairaalassa minulta edes kysytty ennen kuin hänelle tarjottiin tuttia ja tuttipulloa, mutta en myöskään tiedä, mitä tekisin ilman niitä. Tiedän vauvoja, jotka eivät suostu syömään tuttia ja, kun he huutavat, ei sitä huutoa lopeta mikään. Paitsi tietenkin, jos huudolle on selvä syy, kuten nälkä. Mutta ne selittämättömät huudot, jotka tutti taikoisi pois, jatkuvat niin kauan, kun vauva jaksaa huutaa.

Jos joku ihan tiedostaen on päättänyt olla antamatta lapselleen tuttia esimerkiksi kuultuaan hammashoitajan luennon synnytysvalmennuksessa, niin nostan hänelle harsoa. Totta kai, jos tutti on haitaksi jollain tavoin, on upeaa, jos joku viitsii kuunnella mieluummin tuntikausia huutoa, kun voisi tarjota tuttia lohdukkeeksi. Toisaalta taas, jääkö vauva silloin ilman kaipaamaansa? Kuka sitä tietää. Ehkä se on kenties äiti, joka jää ilman kaipaamaansa. Se tunne, kun tarjoaa vauvalle tuttia, ja tämä imaisee sen suuhunsa sellaisella voimalla, ettei ole epäilystäkään, etteikö juuri tämä ollut se syy, miksi itkettiin, on uskomaton. "Tiesin, mitä vauvani halusi." No joo, eiköhän se tutti ole tietenkin se ensimmäinen ratkaisu, jota tarjoan, kun vauva huutaa. Itse kuitenkin olen päättänyt olla stressaamatta pienistä. Meillä käytetään tutteja, jotka (kuulemma) ovat niitä parhaimpia ja toivon toki, ettei se lapsemme kehitystä häiritse. Uskon kuitenkin vahvasti, että niin moni lapsi on tuttia syönyt ilman traumoja, ettei tämä ole lipsumista pahimmasta päästä.

Tutti ei kuitenkaan aina tarjoa helpotusta. Jos vauva on juuri syönyt ja vaippa on kuiva, on pelottavaa, jos tutti ei kelpaa, sillä silloin liikutaan todella vaarallisilla vesillä. Meillä tällaiset huutohulinat alkavat yhdeksän aikaan illalla. Silloin ei kelpaa muu kuin syli. Mutta sekin on lohdullista, sillä niin kauan kuin äidin syli kelpaa, ollaan voiton puolella. Teini-ikä tulee sitten aikanaan.

Tutti saattaa olla myös kiusankappale. Meillä tietää vauvan nukahtaneen siitä, että tutti putoaa pois suusta eikä vauva huuda sen perään. Tätä voi kuitenkin edeltää ns. juoksutus, jolloin vauva sylkäisee tutin pois suustaan, huutaa (tai oikeastaan kiljaisee) meitä apuun, on hetken tyytyväinen, kunnes tekee sen taas. Tätä saattaa jatkua ties kuinka kauan. Varmisteleeko vauva, että olemme siinä? Vai varmisteleeko hän, että äiti harrastaa edes vähän liikuntaa päivän aikana? Ehkä vähän kumpaakin.

Syödäänkö teillä tuttia?

Neuvolan vaaka

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä tietysti punnittiin ja mielestäni vaaka näytti vähän yläkanttiin. "Enhän mä nyt noin paljon paina?" Ajattelin kuitenkin, että vaatteet ja aamupala painavat juuri sen verran, että tulos oli hyväksyttävissä.

Tätä kuitenkin tapahtui jokaisella neuvolakäynnillä koko raskauden ajan. Joka ikinen kerta kotivaaka näytti vähemmän kuin neuvolan vanha, rupuinen vaaka. Joka ikinen kerta lähdin hyvillä mielin neuvolaan, koska ajattelin, että tällä kerralla nyt ainakaan ei ole tullut painoa kovin paljon. Ja joka ikinen kerta petyin, kun painoa oli tullut... ja paljon. Loppuraskaudessa lihoin jatkuvasti ainakin kilon viikossa.

Ensimmäisen kerran neuvolan vaaka ilahdutti synnytyksen jälkeen, kun vein vauvan näytille ja pyysin päästä vaa'alle, koska kotivaaka oli rikki eli vertailukohtaa ei ollut. Viikon jälkeen synnytyksestä kiloja oli hävinnyt 11! Olin ekstaasissa.

Ja viimeisimmän kerran neuvolan vaaka petti minut syvästi hiljattaisessa jälkitarkastuksessa. Kotona olin punninnut itseni ja havainnut, että lähtötilanteeseen olisi enää kaksi kiloa, siis kaksi! Mutta neuvolan vaaka (uusi, hieno sellainen) valisti minua, että tosiasiassa kiloja on vielä 4,6 karistettavana. Aaargghhh.

Koska verenpaineeni nousee kohisten aina lääkärillä, neuvolassa ym., sovimme neuvolan tädin kanssa heti alussa, että mittaan sen aina kotona ennen käyntiä luotettavamman lopputuloksen aikaansaamiseksi. Rakkaat neuvolan tädit, eikö jatkossa voitaisi tehdä myös sellaisia diilejä, että painokin katsottaisiin jo kotona, niin ei sitten tule niitä ikäviä yllätyksiä?

Miellyttikö neuvolan vaaka teitä raskauden aikana?

Anoppi, perkele!

Meillä on anopin kanssa ollut välillä skismaa, mutta pääasiassa olemme ihan väleissä ja yleensä hän on ihan mukavakin. Mutta voi että alkaa tietyt asiat korpeamaan nyt, kun on oma beibi puolustettavana. Tässäpä muutamia...

1. Anoppi tokaisi pikkuprinsessasta iloitsevalle äidilleni, että "Kyllä se poikakin sieltä vielä tulee. Sainhan minäkin..." Siis WTF? Ei voi muuta sanoa kuin, että a) kukahan on sanonut, että lapsia vielä tulee ja b) onko tyttövauvassa joku vika? Itse ainakin toivoin tyttöä ja tiedän, että niin toivoi äitinikin. Niin ja c) mikähän vittu siinä on, että anoppi luulee, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin hänelle on tapahtunut. Tytöllä on paljon tukkaa, koska hänen suvussaan niin on tapana. Sillä ei ole mitään väliä, että tyttö on hiuksineen ihan kuin minä vauvana. Ja joo, totta kai saan seuraavaksi pojan, koska niin hänkin sai. Ja totta kai haluan vielä toisen lapsen, koska hänkin halusi. MHV*?

2. Anoppi kysyi mieheltäni puhelimessa, että tiedänhän minä, että tuttipullot tulee sitten keittää. Ei, en tiedä. Huoh.

3. "Se itkee, koska sillä on liian paljon päällä. Näyttää aika paksulta tuo body." Siis en väitä, etteikö se olisi voinutkin olla se syy, mutta voi luoja, että korpeaa, kun tullaan opettamaan. Äitini neuvot kyllä otan vastaan, mutta anopin neuvot pistävät vihaksi. Varsinkin, kun rouva saa kaiken kuulostamaan siltä, kuin olisin joku urpo.

4. "Nyt tällä on kyllä kakat housussa. Haisee niin pahalle." Ei, ei ole. Ei vaan paha ilma pysy hyvän ihmisen sisällä, niin kuin sanonta kuuluu.

5. Kerran anoppi kaappasi itkevän vauvani syliinsä, vei mukanaan pihalle ja "lohdutti". Kyllä teki pahaa, kun kuuli vauvan itkun sisälle asti. Kauaa en pystynyt sisällä olemaan ennen kuin hipsin pihalle katsomaan, miten parhaiten saisin vauvan takaisin itselleni ketään loukkaamatta. "Öööö.. Sillä on varmaan nälkä..." Vauva syliin ja syvä hiljaisuus. Muutenkin vain tietyt ihmiset ovat sellaisia, joille vauvan uskon syliin ilman, että huolehdin lainkaan.

Mikä sinua ärsyttää anopissa?

* mitä helvetin vittua?

Liian pitkät unet?

Frendit on hyvä sarja ja siitä on hyvä soveltaa omaankin elämään. Kuka muistaa jakson, jossa Rachel oli juuri saanut lapsen eikä malttanut olla herättämättä tätä, koska tunsi ikävää tytärtään kohtaan, vaikka tämä nukkui ihan vieressä? "Se on minun lapseni. Kyllä minä saan sen herättää..." Niinpä. Tyttö huusi tuntitolkulla sen jälkeen. Kun lapsi nukkuu, anna sen siis nukkua.

Aika ison osan päivästä käytän siihen, että heijailen lasta uneen. "Nuku nyt." "Eikö uni maistu?" Usein odotan innolla, milloin lapsi nukahtaa, jotta pääsen itse syömään, pesemään pyykkiä, nukkumaan, mitä tahansa. Mutta mitä sitten, kun uni tulee? Ensin on mahtavaa, kun pääsee puuhaamaan omiaan, mutta mitä jos vauva nukkuukin "liian pitkään"? Viimeistään kolmen tunnin kohdalla tulee ihan mieletön ikävä lasta, vaikka hän tuhisee siinä ihan vieressä. Sitä ihan odottaa, että milloin hän herää. Tiedän siis tasan tarkkaan, miltä Frendien Rachelista tuntui. Sitten, kun kuulee ensiparkaisun, sitä jo kaappaa vauvan syliinsä. "Äitillä oli kauhea ikävä sinua." Tätä kestää hetken, kunnes  vauva haluaa ruokaa ja sitten taas mietitään, miten vauvan saisi nukahtamaan.

Ärsyttävimpiä unia ovat jo tässä postauksessa mainitsemani ns. haistavittu-unet, joiden aikana vauva rääkyy tasaisin väliajoin eikä näin anna äidin nukkua. Tavallisimpia unia ainakin meidän tytöllä ovat puolestaan sellaiset vartin torkut, joiden aikana ehtii hoitaa kaikki kiireisimmät asiat, muttei juuri muuta.

Vuorokauden parasta antia ovat pitkien päiväunien lisäksi ne hetket, kun tyttö on hereillä, kaikki on hyvin ja tyttö jaksaa hymyillä kaikelle onnettomalle, millä vanhemmat häntä keksivät viihdyttää. Tällöin hän usein on myös niin höveli, että sallii äidin syödä tai hoitaa muita asioita ja sitterissä tillottelu tai sängyssä loikoilu on tarpeeksi viihdyttävää jo itsessään. Tosin tällaisina hetkinä äidin tapaa usein vauvan naaman edestä hassuttelemasta, jotta saisi vaivan palkaksi mahdollisimman monta hymyä. Ei ne kotityöt niin hoidu.

Kauhulla kuitenkin odotan sitä, kun päivän unimäärä lyhentyy dramaattisesti. On tietysti hienoa, jos se tarkoittaa yöunien pidentymistä, mutta miten pystyn hoitamaan päivän asioita, jos lapsi haluaa seurustella koko ajan? Toki haluan seurustella hänen kanssaan ja on mahtavaa nähdä, miten hän jatkuvasti oppii uusia juttuja, mutta fakta on, että kotoa löytyy hommia, jotka pitää tehdä. Sitteri on todellakin mahtava keksintö. Siinä lapsi pystyy seuraamaan, mitä ympärillä tapahtuu, ja äiti pystyy laittamaan ruokaa. Aina sitterikään ei kuitenkaan kelpaa. Jännityksellä odotan, miten tilanne tästä kehittyy.

Onko ajatuksia aiheesta?

Ne huonot puolet

Raskauden ja äitiyden tuomista huonoista puolista ei saa valittaa. "Se on kaikki sen arvoista" pitää sanoa ja hymyillä. Mutta sysätäänpäs nyt kaikki tuollainen romukoppaan ja valitetaan avoimesti.

En väitä, etteikö kaikki tämä olisi sen arvoista, että minulla on nyt maailman ihanin tyttö, mutta on mielestäni silti ihan inhimillistä, että seuraavat asiat harmittavat ainakin niinä huonoina päivinä.

1. Raskausarvet. Alavatsani näyttää siltä, kuin se olisi liekeissä. Pitkät punaiset viivat liekkien muodossa eivät ole kaikista kaunein näky maailmassa, kun ne sijoittuvat siihen vartalon osa-alueeseen, joka joskus saattaa paidan alta huomaamatta vilahtaa.

2. Röllykkävatsa. Vatsani on aina ollut vähän pömppö, vaikka olisin muuten ollutkin hoikka. Ottaisin silti sen vanhan kellukkamahan takaisin ja antaisin pois nykyisen röllykän. Ennen maha oli pyöreästä muodostaan huolimatta kivan kiinteä ja se oli helpompi peittää löysillä topeilla. Nyt maha on vain löysä paska ja näytänkin lihavalta. Yäk. (Tämä on huonojen päivien erityinen kiukun aihe.)


3. Ne kilot. Lihoin raskauden aikana parikymmentä kiloa.  Niistä on jäljellä enää pari, mutta sekin on liikaa. Ennen niin hoikat sääret ovat nyt kuin tynnyrit ja vaatekokokin on kasvanut. Ei kiva. Kaikki itsevarmuus on tiessään. Omassa vartalossa ei ole kiva olla.

4. Vaaleanpunaiset lasit. Olin heti synnytyksen jälkeen ihmeissäni ja luulin mahani palautuneen ennätysnopeasti.  Sairaalan sängyssä maatessani ihmettelin miehelleni, miten olen niin hoikka jo nyt. Ihmettelin, miten mieheni ei asiaa juuri kommentoinut. Vasta nähtyäni kuvia itsestäni tajusin, että olin ollut edelleen aikamoinen valas, vaikka en sitä itse tajunnutkaan. Vielä nytkin joskus käytän paitoja, joita en käyttänyt edes ennen raskautta, kun luulen, että ne näyttävät hyvältä päälläni... Tai ehkä en edes välitä. Olenko mammautunut jo niin pahoin, että alkaa olla ihan sama, miltä näytän?

5. Itsevarmuus. Sitä ei ole. Kuten kohdassa kolme todettiin, erityisesti kilot vaikuttavat tähän. Myös se, että on lukittuna neljän seinän sijaan eikä meikeillä tule leikittyä niin paljon kuin ennen, vaikuttaa tähän. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lykätä vaunuja kilometritolkullä JOKA päivä.


6. Spontaanius on tiessään. Enää ei voi lähteä leffaan tuosta vaan tai lähteä baariin yksille. Kaverit mennä viipottavat tyttöjen illoissaan, mutta omalla kohdalla se ei ole enää realismia. Edes Fresita-pulloa ei voi avata omaksi huvikseen, ellei halua antaa lapselle kuohuviinillä kyllästettyä maitoa. Ja vaikka ottaisikin sen riskin ja ottaisi lasillisen, niin siitä tulisi vain huono olo, kun vuoteen ei ole maistanutkaan alkoholia.


7. Paskat nakit. Mies kyllä saa rientää omissa menoissaan, mutta itse sitä on kiinni vauvassa niin kauan, kuin tissejä tarvitaan. Ei sillä, että siitä pitäisi valittaa, mutta toki se ärsyttää, jos mies ravaa poikien illoissa, kun itse katsoo kotona Salattujen Elämien uusintoja. Jostain syystä myös kesäjuhlissa se on aina äiti, joka kantaa lasta kantorepussa tai heijaa sitä uneen vaunuissa sillä välin, kun mies liihottaa piilopullon kanssa puskan takana.

8. Isompi tissi on nyt todellakin iso tissi. Kaikkihan tietävät, että naisten rintojen koossa on eroja. Yleensä se on kuulemma vasempi tissi, joka saattaa olla hitusen isompi kuin oikea. Mutta eron huomaa vain itse. Synnytyksen jälkeen tämä muuttuu. Tissisi täyttyvät maidolla. Teepä se virhe, että syötät vauvan pelkästä pikkutissistä ja annat ison tissin täyttyä entisestään. Nyt kokoeroa saattaa olla jopa parin kuppikoon verran. Testattu on. Ei siistiä.

9. Perse. Missä se on? Mitä sille tapahtui?

Mikä sinua on ärsyttänyt synnytyksen jälkeen?

Tokaa kertaa äitinä?

Blogini nimi viittaisi siihen, että voisin joskus olla toistakin kertaa synnytyslaitoksella puskemassa uutta beibiä pihalle. Mutta tarkastellaanpas tätä mahdollisuutta hetki. Se ei nimittäin ole ollenkaan itsestäänselvää.

Pahimpien supistusten aikaan vannoin mielessäni sairaalassa, etten enää koskaan ryhtyisi moiseen leikkiin. Yksi lapsi saisi riittää. Tiesin, että kipu unohtuisi joskus, mutta päätin, että muistan, mitä tuona hetkenä ajattelin. Ja muistankin koko ajan. En ymmärrä ihmisiä, joille nousee vauvakuume heti kohdun supistuttua entiselleen. Eikö heillä ole lainkaan itsesuojeluvaistoa?

Tiedän, että miehelleni kelpaisi toinenkin kakru ja olenkin pohtinut mahdollisen numero kakkosen ikäeroa esikoiseen. Moni väkertää kakkosen mahdollisimman pienellä, mutta silti siedettävällä ikäerolla. Kaksi vuotta on varmaan normi monessa perheessä. Siinä vaiheessa ensimmäinen lapsi on jo tarpeeksi "iso" ja vauvavaihe alkaa olla ohitettu. Mutta eihän se ole noin helppoa, miltä kuulostaa, eihän? Ensinnäkin itse olin aivan tajuttoman väsynyt kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ollessani raskaana. Väsymys vastasyntyneen kanssa ei ollut mitään verrattuna siihen olotilaan. Töissä oli vaikeaa pitää silmiä auki, vaikka nukuin kymmenenkin tunnin unia. Miten siis pärjäisin vilkkaan vuoden ikäisen kanssa, jos seuraava raskaus olisi samanlainen? Tai mitä jos seuraavassa raskaudessa rasitteena olisi vaikea pahoinvointi? Miten peuhaat vuoden vanhan prinsessan kanssa ja seurustelet samalla vessanpöntön kanssa? Tietenkin, jos elämäntilanne olisi silloin sellainen, että miehestä olisi enemmän apua, niin voisin suhtautua tähän positiivisemmin.

Eniten olen kuitenkin pohtinut sitä, miten äidit pärjäävät vastasyntyneen kanssa, kun ympärillä pyörii kävelemään oppinut kiusantekijä. Miten sitä ehtisi muka maata sohvan nurkassa imettämässä ja vahtia samalla huomiota kaipaavaa pikkuneitiä, joka on työntämässä kieltään pistorasiaan? Tai miten lähdet hoitopöydältä kesken pahimpien kakkavaippojen vaihtopäivien, kun sivusilmällä huomaat esikoisen vetävän kissaa hännästä ja kissan ilmeestä tiedät, että kosto on oleva suloinen. Miten ihmiset pärjäävät??? Ja onko se todella sen arvoista? Onko niille esikoisille olemassa jotain hihnoja, joilla heidät saa köytettyä pöydänjalkaan kiinni, kun kädet ja silmät ovat keskittyneet muihin askareisiin? Kertokaa tyhmälle, että miten naiset pärjäävät?

Entäpä sitten jaksaminen? Päiväunet saa unohtaa, sillä vaikka vauva nukkuisi, ei esikoinen tietenkään nuku samaan aikaan, jos lainkaan. Itse olin varsinkin ensimmäisen kuukauden aikana niiiiin väsynyt, etten tiedä, miten olisin pärjännyt, jos en koskaan olisi saanut päivän aikana itsekin nukkua. Tosin vielä enemmän väsyttävät ns. haistavittu-unet, joissa vauva huutaa viisi sekuntia, kun olet juuri saanut unta ja nukahtaa sitten taas tyytyväisenä, kun olet ponkaissut sohvalta ylös. "I'm up, I'm up!" huudat vain tajutaksesi, että vauvasi huutaa unissaan ja vetelee sikeästi sikeitä. Käperryt taas sohvalle nukkumaan ja sama toistuu kymmenen minuutin päästä. Tämä väsyttää jopa enemmän kuin tunnin yöunien jälkeen valvominen.

Tietenkin myös Kelan politiikka aiheuttaa omat sumplimisensa vauvailuun. Myös työpaikka saattaa suhtautua nuivasti, jos ilmoitat olevasi jälleen raskaana, kun olet ollut kaksi viikkoa mammaloman jälkeen töissä.

No, sitten on tietenkin olemassa sellainen mahdollisuus, että tekee (ja ei lapsia tehdä, niitä saadaan) toisen lapsen vasta muutaman vuoden päästä, mutta siinä menee se idea sitten siitä, että lapsista olisi seuraa toisilleen.

Mikä teidän mielestänne on siis paras ikäero lapsille ja miksi?

Erävoitto

Kaksi kuukautta vanha tyttöni nukkui ensimmäistä kertaa kahdeksan tuntia putkeen yöllä tai ei ainakaan minua herättänyt aikaisemmin! Aivan mahtava tunne, vaikka ihan yhtä väsynyt olin herätessäni kuin ennenkin. Tuntuu, etten koskaan ole tyytyväinen.

Parasta kuitenkin oli, että tyttö ei herätessäänkään huutanut, kiljaisi vain minut hereille ja hymyili vain sen jälkeen. Mikään kiire ei ruokapöytään ollut. Epäilin jopa, että olin syöttänyt tytön yöllä, mutta en sitä vain väsymykseltäni muistanut, mutta supertäydet boobsit kertoivat toista tarinaa. Liivinsuojat olivat niin litskamärkinä, että jättivät märän läntin lakanalle, kun otin ne pois. Oikeasti, tätä ei voi keksiä omasta päästä.

Toivottavasti tätä jatkuisi. Otan sata kertaa mieluummin maitoa tihkuvat tisulit kuin aamuneljän syöttökerran. Yksi äitiyden ikävimmistä asioista on se, kun yöllä heräät niin, että silmien päällä on ikäänkuin kalvot ja tuntuu, etteivät ne lähde millään pois. Vauva huutaa ja itse istut sängyn laidalla ja yrität tajuta, mitä tapahtuu, kun huuto kuuluu kuin jostain kaukaisuudesta, vaikka se todellisuudessa tulee ihan vierestä. "Äiti tulee ihan kohta", soperrat ja yrität saada kädet toimimaan niin, että voit hieroa silmiltäsi kalvot pois ja yrittää saada itsesi toimimaan. Kun vihdoin saat vauvan rinnalle, pilkit unen ja valveen rajamailla ja hätkähtelet tasaisin väliajoin vain huomataksesi, että vauva on edelleen sylissäsi. Kun viimeisen kerran hätkähdät hereille, vauvakin on jo nukahtanut tissi suussaan. "Jes!", hihkut ja luulet pääseväsi nukkumaan. Yrität asettaa vauvan mahdollisimman varovaisesti takaisin sänkyynsä, mutta heti takaraivon osuttua patjaan - tapahtuipa se kuinka hellästi tahansa -, vauvan silmät kilahtavat auki ja tiedät, että edessä on piiiiiitkä yö.

Millaisia kokemuksia teillä on vauvan unenlahjoista?

Itkupotkuraivarit

Tyttäreni on kahden ensimmäisen elinkuukautensa aikana raivonnut joskus enemmän, joskus vähemmän. Todella väsyneenä, esimerkiksi keskellä yötä, itken ehkä itsekin, tuijotan tyttöä lamaantuneena tai mietin, mitä helvettiä tekisin, kun mikään mitä teen, ei ole tarpeeksi hyvää. Vähän pirteämpänä osaan ehkä oikeasti lohduttaa tyttöä ja itku saattaa jopa laukaista minussa erityisiä säälin ja rakkauden tunteita (rakastaisin kyllä ilman itkukohtauksiakin!).

Onneksi sentään yöitkut ovat dramaattisesti vähentyneet viime viikkojen aikana. Ruokailun jälkeen tyttö joko nukahtaa saman tien tai tillottelee sängyssään tunnin verran kattoon tuijotelleen ja itsekseen hymyillen.

Ei sillä, ettenkö rakastaisi lastani, sillä rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta pärjäisin kyllä ilman niitä ilmavaivaitkuja, nälkäitkuja ja niitä "minullaeiolemitäänsyytäitkeäkunhannytvainitken"-itkuja. Hermohan niiden itkujen aikana välillä menee tai ainakin voisi mennä. Muutaman kerran olen ollut todella epätoivoinen ja olo on ollut kuin luovuttajalla, kun itkun syytä ei ole osannut paikallistaa, ja lamaantuneena on vain heijaillut itkuista tyttöä sylissään. (Alkuun tarjosin joka vaivaan tissiä ja voimathan siinä meni, kun nökötti imettämässä 24/7. Onneksi tajusin myöhemmin, ettei joka itku tarkoita, että "Tuokaa ruokaa!) Sitten, kun tyttö on rauhallinen, hymyilee ja on muuten vain oma, ihana itsensä, tulee huono omatunto, kun on hermostunut tyttöön ja itseensä itkupotkuraivareiden aikana. Toisaalta taas ne pienet hymyt auttavat unohtamaan huonosti nukutun yön ja tunnin itkukohtaukset. Ne ovat kuin pieni kiitos äidille.

Miten sinä lohdutat itkuista lasta? Ja miten helvetissä jotkut äidit pärjäävät, jos vauva ei syö tai sille ei syötetä tuttia??!

Synnytystuskaa

Kerrotaanpa sitten omasta synnytyskokemuksestani. Kun olin pieni, pohdiskelin poikana ja tyttönä olemisen huonoja puolia. Pojathan joutuvat armeijaan ja liikuntaa kammoavana tämä tuntui minusta aika sietämättömältä. Toisaalta tytöt joutuvat sitten vanhempina synnyttämään. Eihän tuo pakko ole, mutta tiesin jo silloin, että haluan joskus itsekin lapsia.

Aika pitkään sain lopulta olla raskaana, että aloin pelätä synnytystä. Oikeastaan vasta äitiysloman alettua ja synnytysohjelmia katsottuani tajusin, että ziisus kohta olen itse tuolla vääntämässä lasta hiestä märkänä ja kivusta huutavana.

Luulin, että synnytys alkaisi klassisesti yöllä (teininä luulin, että menkatkin alkavat aina heti aamusta, kun pari ensimmäistä kertaa näin kävi...) ja tietenkin supistuksilla. Leffoista ja tv-sarjoista tuttuun lapsivesien menoon en uskonut hetkeäkään. No, tietenkin heräsin sitten eräs aamu siihen, että nyt lorahtaa. Juoksin vessaan ja niinhän sieltä tulikin aimo annos kirkasta nestettä. Päättelin, että sen on oltava lapsivettä, mutta sipsutin vielä sänkyyn vain noustakseni taas viiden minuutin päästä kylpyhuoneeseen. Soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulla näytille vasta 12 tunnin kuluttua. Näin siis täällä Etelä-Suomessa. Pohjoisempana asuva sukulaislääkäri ihmetteli tätä toimintaa, niin kuin ihmettelivät kaikki muutkin. "Miten ne voi pitää sua vielä kotona?" oli yleisin reaktio.

Yllätys oli sekin, että lapsivettä lorahteli koko päivän. Pettymys puolestaan se, että minut käskettiin vielä illalla sairaalasta yöksi kotiin. Veden menoja lukuunottamatta mitään ei ollut tapahtunut. Ei supistuksen supistusta.

Yöllä sain hädin tuskin nukuttua. Myös edellinen aamu oli mennyt kuin sumussa enkä ollut voinut jatkaa uniani enää sen jälkeen, kun soitin synnärille. Aamulla jännityksestä piukeina menimme miehen kanssa sairaalaan enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Luojan kiitos, minut kuitenkin otettiin sisään sairaalaan, vaikka supistuksia ei vieläkään kuulunut. Tästä se hupi sitten alkaisi...

Lääkäri tutki minut enkä ollut auennut yhtään. Minuun iskettiin käynnistyspilleri, jonka piti aloittaa synnytys. No p*skanmarjat. Ei se tietenkään mitään auttanut. Tuntikaudet sängyllä maattuani lääkäri tutki minut uudelleen ja totesi toisen pillerin olevan tarpeen. Ja se olikin sitten se pilleri, joka räjäytti helvetin portit. Mieheni oli lähtenyt käymään asioilla, mutta palasi parahiksi todistamaan sitä tuskaa, jota koin. Valitin aluksi kätilöille, että nyt tuntuu vähän menkkakivuilta, mutta en saanut mitään vastakaikua. Välillä kävin vessassa ja vuosin verta, mutta siihenkään ei oiken otettu kantaa. "Se on ihan normaalia." Just. Kivut kovenivat ja itse vihdoin ymmärsin, että kyseessä ovat supistukset. Katkera olen siitä, että synnytyskertomukseen on laitettu säännöllisten supistusten alkaneen klo 22, vaikka jos minulta kysytään, ne olivat säännöllisiä ja jatkuvia jo klo 17 alkaen. Tuntui, etteivät ne helpota laisinkaan. Niitä vain tuli ja tuli ja välissä oli silloin tällöin vain pieni lepohetki. Mieheni yritti auttaa lämpöpussilla, mutta ei se juuri auttanut. Olin ollut niin keskittynyt miettimään itse ponnistusvaihetta, että olin unohtanut stressata supistuksia. Se kipu on ja tulee luultavasti aina olemaankin suurinta koskaan tuntemaani kipua. Ääneen sitä en sanonut, mutta mielessäni mietin, että tämä lapsi jää ainoakseni. En pystyisi kokemaan tuota kipua enää. Sain jonkun onnettoman kipulääkkeen, mutta oksensin sen pois. Kello viiden jälkeen en enää pystynyt myöskään syömään mitään, joten olo oli heikko. Edellisen kerran olin syönyt puoliltapäivin. Kukaan ei ehdottanut minulle mitään vaihtoehtoisia menetelmiä, kuten suihkua tai jumppapalloa. Olin niin kipeä, etten niitä osannut kysyäkään. Ajatuskin siitä, että liikkuisin tai ylipäänsä nousisin sängystä tuntui kamalalta.

Olin saamassa lisää kipulääkettä myöhään illalla, kunnes tajusin valittaa kätilölle paineentunnetta alapäässä. Kätilö päätti tarkistaa tilanteen ja olinkin jo neljä senttiä auki. "Et sinä mitään kipulääkettä saa", kätilö totesi ja lähetti minut synnytysosastolle. Tiesin aika aikaisin, että haluan epiduraalin. En täysin luottanut siihen, mutta tiesin, että sen haluan. Se minulle luvattiinkin, mutta sain aloittaa ilokaasulla. Jos supistukset avasivat helvetin portit, niin ilokaasu avasi taivaan portit. Aivan mahtava tunne. Sellainen pieni nousuhumala, joka vei kivulta kaiken puhdin. Sain vihdoin voimia takaisin. Olin käytännössä ollut nukkumatta jo puolitoista vuorokautta enkä ollut syönyt tuntikausiin mitään. En ollut koskaan ollut niin väsymyt. Epiduraali helpotti vielä lisää. Jossain vaiheessa ilokaasukaan ei pystynyt viemään pois takapuolessa tuntunutta paineen tunnetta. Kätilö tarkisti tilanteen, kun selitin, miltä tuntuu. Mies oli lähtenyt hakemaan ruokaa, mutta kätilö soitti hänet pikaisesti takaisin, sillä olin yhtäkkiä täysin auki. Odotimme miestäni ja aloitimme ponnistuksen.

Synnytys ei epiduraalin ansiosta sattunut tippaakaan. En varmaan edes hikoillut. Ponnistusvaihe kesti puoli tuntia ja siinä tarvittiin toista kätilöä, lääkäriä ja imukuppia. Mutta tulos oli mitä mainioin. Ihana vauva saatiin vihdoin yhteistuumin ulos, mutta hän ei huutanut. Televisiosarjoja katselleena osasin olla hiljaa ja luotin siihen, että kätilö puhaltaa henkeä lapseen. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Vihdoin kuulin maailman ihanimman äänen, kun vauva parkaisi. Silloin sain kysyttyä, onko lapsi tyttö vai poika. Vatsani muodosta kaikki olivat päätelleet lapsen olevan poika, mutta salaa olin toivonut tytsyä. Ja tyttöhän se oli. Olin onnesta soikeana. Menetin kuitenkin paljon verta ja pyörryin pian. Draamakuningatar loppuun asti. Herätessäni sain aamupalaa ja osan voimistani takaisin. Mies lähti kotiin ja minä nukuin ensimmäisen yöni rakas tyttöni vierelläni.

Alku on aina rankkaa?

Hitaasti, mutta varmasti kypsyi ajatus tämän blogin perustamisesta. Kirjoitan toisaalla blogia jostain ihan muusta enkä halunnut tuota blogipersoonaa yhdistää tähän blogiin - blogiin siitä, millaista on olla äiti ensi kertaa, siitä, miten siihen liittyy asioita, joita kukaan ei uskalla ääneen sanoa ja siitä, miten ihanaa se kuitenkin on.

Tyttäreni on nyt pari kuukautta vanha ja joka päivä näen asioita, jotka ihastuttavat, joskus myös asioita, jotka pelottavat. Alku oli pelottavin. Sairaalassa sain kokea, miltä baby blues todella tuntuu, kun itkeskelin aamuyöllä ja tekstailin miehelleni peloistani. Kaikki, mikä pystyi mennä pieleen, myös meni pieleen.

1. asia, joka kusi: Imetys ei luonnistunut alkuunkaan ja tunsin oloni epäonnistuneeksi, vaikka äitini yritti valaa minuun uskoa ja toivoa. Mutta minkäs teit, kun ei vauva millään ymmärtänyt, mitä sillä tissillä piti tehdä. Sairaalan henkilökunta oli osittain aivan mahtavaa, mutta osittain ihan pe**eestä. Kun aamuyöllä soitin kelloa ja pyysin apua imetykseen, tuli kätilö huoneeseeni, tunki tissin vauvan suuhun ja tokaisi "Anna sen imeä tuosta vartin verran ja sitten vaihdat toiselle tissille." Siis WTF????? Jos pyydän apua imetykseen, kun en itse saa vauvaa ottamaan tissistä kiinni, niin miten helkatissa ryhdyn yhtäkkiä taikuriksi ja taianomaisesti saan vauvan nappaamaan toisesta tissistä kiinni. Yritin sopertaa kätilölle, että "Ei se nyt ihan niin onnistu....", mutta tämä oli jo poissa. Vauva imi viisi minuuttia tissiä ja sitten olimme omillamme. Onneksi kätilö oli tuonut lisämaitoa, jonka sitten syötinkin vauvalle. Onneksi se riitti ja vauva nukahti tyytyväisenä. Tämä oli monena yönä toistuva riitti. Imetin vauvaa hetken, mutta heti kun tämä päästi irti, niin jouduttiin turvautumaan pulloon. Arkailin toistuvaa kellon rämpyttelyä ja tunsin olevani totaalisen yksin.

2. asia, joka kusi: Olin muutaman yön täysin jumissa sängyssä enkä saanut siitä nousta. Menetin synnytyksessä paljon verta ja pyörtymisen vaara oli suuri. En ole koskaan tuntenut olevani yhtä nolona, nöyryytettynä ja avuttomana, kuin maatessani yksin sängyssä katetrin kanssa. Suihkussa en käynyt moneen päivään. Pari kertaa kätilöparat tekivät itse minulle alapääpesun. Jos en olisi juuri synnyttänyt, olisin pitänyt tilannetta aivan karmivana. Nyt en jaksanut välittää. Vauvan hoidon tämä liikkumiskielto teki kuitenkin aika mahdottomaksi. Pelkäsin muutenkin rikkovani koko beibin, mutta prinsessan nostelu sängystä käsin oli aika pelottavaa ja tyhmääkin. En kuitenkaan halunnut joka kerta soitella kätilöä paikalle.

3. asia, joka kusi: Sain synnytyksestä muistoksi läjän tikkejä ja istuminen, makaaminen, liikkuminen, kaikki sattui. Luojan kiitos, minulla oli epiduraali apunani, kun kätilö minulle mitään kertomatta leikkeli alapäätäni saadakseen vauvan ehjänä ulos. Olin ihan hämmästynyt, kun hän synnytyksen jälkeen kertoi laittavansa nyt tikkejä. "Ai jaa, montako laitat?" "Noo, en tiedä vielä", kätilö vastasi epämääräisesti. Kävi ilmi, että monta!

Kaiken kaikkiaan vietin sairaalassa viitisen päivää. Olin ihan paniikissa vauva-arjen aloittamisesta, mutta sairaalassa olokin ahdisti niin kovasti, että halusin kovasti mennä kotiin. Ja niin vain kävi, että se ahdistavin ajatus - imetyksen epäonnistuminen - osoittautui ihan höpönlöpöksi. Heti kotiin tultuamme vedin makuulleni sohvalle, otin vauvan rinnalleni ja hän tiesi heti, mitä tehdä. Helpotus oli melkoinen. En tarvinnutkaan rintakumeja, imetystyynyjä tai mitään muutakaan. Tiimimme toimi sittenkin. Siitä se sitten lähti.

Miten Sinun äitiytesi lähti käyntiin? Oliko se kuin olisit tehnyt sitä aina vai tarvitsiko hieman harjoitella?