Neuvolan vaaka

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä tietysti punnittiin ja mielestäni vaaka näytti vähän yläkanttiin. "Enhän mä nyt noin paljon paina?" Ajattelin kuitenkin, että vaatteet ja aamupala painavat juuri sen verran, että tulos oli hyväksyttävissä.

Tätä kuitenkin tapahtui jokaisella neuvolakäynnillä koko raskauden ajan. Joka ikinen kerta kotivaaka näytti vähemmän kuin neuvolan vanha, rupuinen vaaka. Joka ikinen kerta lähdin hyvillä mielin neuvolaan, koska ajattelin, että tällä kerralla nyt ainakaan ei ole tullut painoa kovin paljon. Ja joka ikinen kerta petyin, kun painoa oli tullut... ja paljon. Loppuraskaudessa lihoin jatkuvasti ainakin kilon viikossa.

Ensimmäisen kerran neuvolan vaaka ilahdutti synnytyksen jälkeen, kun vein vauvan näytille ja pyysin päästä vaa'alle, koska kotivaaka oli rikki eli vertailukohtaa ei ollut. Viikon jälkeen synnytyksestä kiloja oli hävinnyt 11! Olin ekstaasissa.

Ja viimeisimmän kerran neuvolan vaaka petti minut syvästi hiljattaisessa jälkitarkastuksessa. Kotona olin punninnut itseni ja havainnut, että lähtötilanteeseen olisi enää kaksi kiloa, siis kaksi! Mutta neuvolan vaaka (uusi, hieno sellainen) valisti minua, että tosiasiassa kiloja on vielä 4,6 karistettavana. Aaargghhh.

Koska verenpaineeni nousee kohisten aina lääkärillä, neuvolassa ym., sovimme neuvolan tädin kanssa heti alussa, että mittaan sen aina kotona ennen käyntiä luotettavamman lopputuloksen aikaansaamiseksi. Rakkaat neuvolan tädit, eikö jatkossa voitaisi tehdä myös sellaisia diilejä, että painokin katsottaisiin jo kotona, niin ei sitten tule niitä ikäviä yllätyksiä?

Miellyttikö neuvolan vaaka teitä raskauden aikana?

Anoppi, perkele!

Meillä on anopin kanssa ollut välillä skismaa, mutta pääasiassa olemme ihan väleissä ja yleensä hän on ihan mukavakin. Mutta voi että alkaa tietyt asiat korpeamaan nyt, kun on oma beibi puolustettavana. Tässäpä muutamia...

1. Anoppi tokaisi pikkuprinsessasta iloitsevalle äidilleni, että "Kyllä se poikakin sieltä vielä tulee. Sainhan minäkin..." Siis WTF? Ei voi muuta sanoa kuin, että a) kukahan on sanonut, että lapsia vielä tulee ja b) onko tyttövauvassa joku vika? Itse ainakin toivoin tyttöä ja tiedän, että niin toivoi äitinikin. Niin ja c) mikähän vittu siinä on, että anoppi luulee, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin hänelle on tapahtunut. Tytöllä on paljon tukkaa, koska hänen suvussaan niin on tapana. Sillä ei ole mitään väliä, että tyttö on hiuksineen ihan kuin minä vauvana. Ja joo, totta kai saan seuraavaksi pojan, koska niin hänkin sai. Ja totta kai haluan vielä toisen lapsen, koska hänkin halusi. MHV*?

2. Anoppi kysyi mieheltäni puhelimessa, että tiedänhän minä, että tuttipullot tulee sitten keittää. Ei, en tiedä. Huoh.

3. "Se itkee, koska sillä on liian paljon päällä. Näyttää aika paksulta tuo body." Siis en väitä, etteikö se olisi voinutkin olla se syy, mutta voi luoja, että korpeaa, kun tullaan opettamaan. Äitini neuvot kyllä otan vastaan, mutta anopin neuvot pistävät vihaksi. Varsinkin, kun rouva saa kaiken kuulostamaan siltä, kuin olisin joku urpo.

4. "Nyt tällä on kyllä kakat housussa. Haisee niin pahalle." Ei, ei ole. Ei vaan paha ilma pysy hyvän ihmisen sisällä, niin kuin sanonta kuuluu.

5. Kerran anoppi kaappasi itkevän vauvani syliinsä, vei mukanaan pihalle ja "lohdutti". Kyllä teki pahaa, kun kuuli vauvan itkun sisälle asti. Kauaa en pystynyt sisällä olemaan ennen kuin hipsin pihalle katsomaan, miten parhaiten saisin vauvan takaisin itselleni ketään loukkaamatta. "Öööö.. Sillä on varmaan nälkä..." Vauva syliin ja syvä hiljaisuus. Muutenkin vain tietyt ihmiset ovat sellaisia, joille vauvan uskon syliin ilman, että huolehdin lainkaan.

Mikä sinua ärsyttää anopissa?

* mitä helvetin vittua?

Ne huonot puolet

Raskauden ja äitiyden tuomista huonoista puolista ei saa valittaa. "Se on kaikki sen arvoista" pitää sanoa ja hymyillä. Mutta sysätäänpäs nyt kaikki tuollainen romukoppaan ja valitetaan avoimesti.

En väitä, etteikö kaikki tämä olisi sen arvoista, että minulla on nyt maailman ihanin tyttö, mutta on mielestäni silti ihan inhimillistä, että seuraavat asiat harmittavat ainakin niinä huonoina päivinä.

1. Raskausarvet. Alavatsani näyttää siltä, kuin se olisi liekeissä. Pitkät punaiset viivat liekkien muodossa eivät ole kaikista kaunein näky maailmassa, kun ne sijoittuvat siihen vartalon osa-alueeseen, joka joskus saattaa paidan alta huomaamatta vilahtaa.

2. Röllykkävatsa. Vatsani on aina ollut vähän pömppö, vaikka olisin muuten ollutkin hoikka. Ottaisin silti sen vanhan kellukkamahan takaisin ja antaisin pois nykyisen röllykän. Ennen maha oli pyöreästä muodostaan huolimatta kivan kiinteä ja se oli helpompi peittää löysillä topeilla. Nyt maha on vain löysä paska ja näytänkin lihavalta. Yäk. (Tämä on huonojen päivien erityinen kiukun aihe.)


3. Ne kilot. Lihoin raskauden aikana parikymmentä kiloa.  Niistä on jäljellä enää pari, mutta sekin on liikaa. Ennen niin hoikat sääret ovat nyt kuin tynnyrit ja vaatekokokin on kasvanut. Ei kiva. Kaikki itsevarmuus on tiessään. Omassa vartalossa ei ole kiva olla.

4. Vaaleanpunaiset lasit. Olin heti synnytyksen jälkeen ihmeissäni ja luulin mahani palautuneen ennätysnopeasti.  Sairaalan sängyssä maatessani ihmettelin miehelleni, miten olen niin hoikka jo nyt. Ihmettelin, miten mieheni ei asiaa juuri kommentoinut. Vasta nähtyäni kuvia itsestäni tajusin, että olin ollut edelleen aikamoinen valas, vaikka en sitä itse tajunnutkaan. Vielä nytkin joskus käytän paitoja, joita en käyttänyt edes ennen raskautta, kun luulen, että ne näyttävät hyvältä päälläni... Tai ehkä en edes välitä. Olenko mammautunut jo niin pahoin, että alkaa olla ihan sama, miltä näytän?

5. Itsevarmuus. Sitä ei ole. Kuten kohdassa kolme todettiin, erityisesti kilot vaikuttavat tähän. Myös se, että on lukittuna neljän seinän sijaan eikä meikeillä tule leikittyä niin paljon kuin ennen, vaikuttaa tähän. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lykätä vaunuja kilometritolkullä JOKA päivä.


6. Spontaanius on tiessään. Enää ei voi lähteä leffaan tuosta vaan tai lähteä baariin yksille. Kaverit mennä viipottavat tyttöjen illoissaan, mutta omalla kohdalla se ei ole enää realismia. Edes Fresita-pulloa ei voi avata omaksi huvikseen, ellei halua antaa lapselle kuohuviinillä kyllästettyä maitoa. Ja vaikka ottaisikin sen riskin ja ottaisi lasillisen, niin siitä tulisi vain huono olo, kun vuoteen ei ole maistanutkaan alkoholia.


7. Paskat nakit. Mies kyllä saa rientää omissa menoissaan, mutta itse sitä on kiinni vauvassa niin kauan, kuin tissejä tarvitaan. Ei sillä, että siitä pitäisi valittaa, mutta toki se ärsyttää, jos mies ravaa poikien illoissa, kun itse katsoo kotona Salattujen Elämien uusintoja. Jostain syystä myös kesäjuhlissa se on aina äiti, joka kantaa lasta kantorepussa tai heijaa sitä uneen vaunuissa sillä välin, kun mies liihottaa piilopullon kanssa puskan takana.

8. Isompi tissi on nyt todellakin iso tissi. Kaikkihan tietävät, että naisten rintojen koossa on eroja. Yleensä se on kuulemma vasempi tissi, joka saattaa olla hitusen isompi kuin oikea. Mutta eron huomaa vain itse. Synnytyksen jälkeen tämä muuttuu. Tissisi täyttyvät maidolla. Teepä se virhe, että syötät vauvan pelkästä pikkutissistä ja annat ison tissin täyttyä entisestään. Nyt kokoeroa saattaa olla jopa parin kuppikoon verran. Testattu on. Ei siistiä.

9. Perse. Missä se on? Mitä sille tapahtui?

Mikä sinua on ärsyttänyt synnytyksen jälkeen?

Itkupotkuraivarit

Tyttäreni on kahden ensimmäisen elinkuukautensa aikana raivonnut joskus enemmän, joskus vähemmän. Todella väsyneenä, esimerkiksi keskellä yötä, itken ehkä itsekin, tuijotan tyttöä lamaantuneena tai mietin, mitä helvettiä tekisin, kun mikään mitä teen, ei ole tarpeeksi hyvää. Vähän pirteämpänä osaan ehkä oikeasti lohduttaa tyttöä ja itku saattaa jopa laukaista minussa erityisiä säälin ja rakkauden tunteita (rakastaisin kyllä ilman itkukohtauksiakin!).

Onneksi sentään yöitkut ovat dramaattisesti vähentyneet viime viikkojen aikana. Ruokailun jälkeen tyttö joko nukahtaa saman tien tai tillottelee sängyssään tunnin verran kattoon tuijotelleen ja itsekseen hymyillen.

Ei sillä, ettenkö rakastaisi lastani, sillä rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta pärjäisin kyllä ilman niitä ilmavaivaitkuja, nälkäitkuja ja niitä "minullaeiolemitäänsyytäitkeäkunhannytvainitken"-itkuja. Hermohan niiden itkujen aikana välillä menee tai ainakin voisi mennä. Muutaman kerran olen ollut todella epätoivoinen ja olo on ollut kuin luovuttajalla, kun itkun syytä ei ole osannut paikallistaa, ja lamaantuneena on vain heijaillut itkuista tyttöä sylissään. (Alkuun tarjosin joka vaivaan tissiä ja voimathan siinä meni, kun nökötti imettämässä 24/7. Onneksi tajusin myöhemmin, ettei joka itku tarkoita, että "Tuokaa ruokaa!) Sitten, kun tyttö on rauhallinen, hymyilee ja on muuten vain oma, ihana itsensä, tulee huono omatunto, kun on hermostunut tyttöön ja itseensä itkupotkuraivareiden aikana. Toisaalta taas ne pienet hymyt auttavat unohtamaan huonosti nukutun yön ja tunnin itkukohtaukset. Ne ovat kuin pieni kiitos äidille.

Miten sinä lohdutat itkuista lasta? Ja miten helvetissä jotkut äidit pärjäävät, jos vauva ei syö tai sille ei syötetä tuttia??!