Itkupotkuraivarit

Tyttäreni on kahden ensimmäisen elinkuukautensa aikana raivonnut joskus enemmän, joskus vähemmän. Todella väsyneenä, esimerkiksi keskellä yötä, itken ehkä itsekin, tuijotan tyttöä lamaantuneena tai mietin, mitä helvettiä tekisin, kun mikään mitä teen, ei ole tarpeeksi hyvää. Vähän pirteämpänä osaan ehkä oikeasti lohduttaa tyttöä ja itku saattaa jopa laukaista minussa erityisiä säälin ja rakkauden tunteita (rakastaisin kyllä ilman itkukohtauksiakin!).

Onneksi sentään yöitkut ovat dramaattisesti vähentyneet viime viikkojen aikana. Ruokailun jälkeen tyttö joko nukahtaa saman tien tai tillottelee sängyssään tunnin verran kattoon tuijotelleen ja itsekseen hymyillen.

Ei sillä, ettenkö rakastaisi lastani, sillä rakastan häntä enemmän kuin mitään, mutta pärjäisin kyllä ilman niitä ilmavaivaitkuja, nälkäitkuja ja niitä "minullaeiolemitäänsyytäitkeäkunhannytvainitken"-itkuja. Hermohan niiden itkujen aikana välillä menee tai ainakin voisi mennä. Muutaman kerran olen ollut todella epätoivoinen ja olo on ollut kuin luovuttajalla, kun itkun syytä ei ole osannut paikallistaa, ja lamaantuneena on vain heijaillut itkuista tyttöä sylissään. (Alkuun tarjosin joka vaivaan tissiä ja voimathan siinä meni, kun nökötti imettämässä 24/7. Onneksi tajusin myöhemmin, ettei joka itku tarkoita, että "Tuokaa ruokaa!) Sitten, kun tyttö on rauhallinen, hymyilee ja on muuten vain oma, ihana itsensä, tulee huono omatunto, kun on hermostunut tyttöön ja itseensä itkupotkuraivareiden aikana. Toisaalta taas ne pienet hymyt auttavat unohtamaan huonosti nukutun yön ja tunnin itkukohtaukset. Ne ovat kuin pieni kiitos äidille.

Miten sinä lohdutat itkuista lasta? Ja miten helvetissä jotkut äidit pärjäävät, jos vauva ei syö tai sille ei syötetä tuttia??!