Alku on aina rankkaa?

Hitaasti, mutta varmasti kypsyi ajatus tämän blogin perustamisesta. Kirjoitan toisaalla blogia jostain ihan muusta enkä halunnut tuota blogipersoonaa yhdistää tähän blogiin - blogiin siitä, millaista on olla äiti ensi kertaa, siitä, miten siihen liittyy asioita, joita kukaan ei uskalla ääneen sanoa ja siitä, miten ihanaa se kuitenkin on.

Tyttäreni on nyt pari kuukautta vanha ja joka päivä näen asioita, jotka ihastuttavat, joskus myös asioita, jotka pelottavat. Alku oli pelottavin. Sairaalassa sain kokea, miltä baby blues todella tuntuu, kun itkeskelin aamuyöllä ja tekstailin miehelleni peloistani. Kaikki, mikä pystyi mennä pieleen, myös meni pieleen.

1. asia, joka kusi: Imetys ei luonnistunut alkuunkaan ja tunsin oloni epäonnistuneeksi, vaikka äitini yritti valaa minuun uskoa ja toivoa. Mutta minkäs teit, kun ei vauva millään ymmärtänyt, mitä sillä tissillä piti tehdä. Sairaalan henkilökunta oli osittain aivan mahtavaa, mutta osittain ihan pe**eestä. Kun aamuyöllä soitin kelloa ja pyysin apua imetykseen, tuli kätilö huoneeseeni, tunki tissin vauvan suuhun ja tokaisi "Anna sen imeä tuosta vartin verran ja sitten vaihdat toiselle tissille." Siis WTF????? Jos pyydän apua imetykseen, kun en itse saa vauvaa ottamaan tissistä kiinni, niin miten helkatissa ryhdyn yhtäkkiä taikuriksi ja taianomaisesti saan vauvan nappaamaan toisesta tissistä kiinni. Yritin sopertaa kätilölle, että "Ei se nyt ihan niin onnistu....", mutta tämä oli jo poissa. Vauva imi viisi minuuttia tissiä ja sitten olimme omillamme. Onneksi kätilö oli tuonut lisämaitoa, jonka sitten syötinkin vauvalle. Onneksi se riitti ja vauva nukahti tyytyväisenä. Tämä oli monena yönä toistuva riitti. Imetin vauvaa hetken, mutta heti kun tämä päästi irti, niin jouduttiin turvautumaan pulloon. Arkailin toistuvaa kellon rämpyttelyä ja tunsin olevani totaalisen yksin.

2. asia, joka kusi: Olin muutaman yön täysin jumissa sängyssä enkä saanut siitä nousta. Menetin synnytyksessä paljon verta ja pyörtymisen vaara oli suuri. En ole koskaan tuntenut olevani yhtä nolona, nöyryytettynä ja avuttomana, kuin maatessani yksin sängyssä katetrin kanssa. Suihkussa en käynyt moneen päivään. Pari kertaa kätilöparat tekivät itse minulle alapääpesun. Jos en olisi juuri synnyttänyt, olisin pitänyt tilannetta aivan karmivana. Nyt en jaksanut välittää. Vauvan hoidon tämä liikkumiskielto teki kuitenkin aika mahdottomaksi. Pelkäsin muutenkin rikkovani koko beibin, mutta prinsessan nostelu sängystä käsin oli aika pelottavaa ja tyhmääkin. En kuitenkaan halunnut joka kerta soitella kätilöä paikalle.

3. asia, joka kusi: Sain synnytyksestä muistoksi läjän tikkejä ja istuminen, makaaminen, liikkuminen, kaikki sattui. Luojan kiitos, minulla oli epiduraali apunani, kun kätilö minulle mitään kertomatta leikkeli alapäätäni saadakseen vauvan ehjänä ulos. Olin ihan hämmästynyt, kun hän synnytyksen jälkeen kertoi laittavansa nyt tikkejä. "Ai jaa, montako laitat?" "Noo, en tiedä vielä", kätilö vastasi epämääräisesti. Kävi ilmi, että monta!

Kaiken kaikkiaan vietin sairaalassa viitisen päivää. Olin ihan paniikissa vauva-arjen aloittamisesta, mutta sairaalassa olokin ahdisti niin kovasti, että halusin kovasti mennä kotiin. Ja niin vain kävi, että se ahdistavin ajatus - imetyksen epäonnistuminen - osoittautui ihan höpönlöpöksi. Heti kotiin tultuamme vedin makuulleni sohvalle, otin vauvan rinnalleni ja hän tiesi heti, mitä tehdä. Helpotus oli melkoinen. En tarvinnutkaan rintakumeja, imetystyynyjä tai mitään muutakaan. Tiimimme toimi sittenkin. Siitä se sitten lähti.

Miten Sinun äitiytesi lähti käyntiin? Oliko se kuin olisit tehnyt sitä aina vai tarvitsiko hieman harjoitella?