Tokaa kertaa äitinä?

Blogini nimi viittaisi siihen, että voisin joskus olla toistakin kertaa synnytyslaitoksella puskemassa uutta beibiä pihalle. Mutta tarkastellaanpas tätä mahdollisuutta hetki. Se ei nimittäin ole ollenkaan itsestäänselvää.

Pahimpien supistusten aikaan vannoin mielessäni sairaalassa, etten enää koskaan ryhtyisi moiseen leikkiin. Yksi lapsi saisi riittää. Tiesin, että kipu unohtuisi joskus, mutta päätin, että muistan, mitä tuona hetkenä ajattelin. Ja muistankin koko ajan. En ymmärrä ihmisiä, joille nousee vauvakuume heti kohdun supistuttua entiselleen. Eikö heillä ole lainkaan itsesuojeluvaistoa?

Tiedän, että miehelleni kelpaisi toinenkin kakru ja olenkin pohtinut mahdollisen numero kakkosen ikäeroa esikoiseen. Moni väkertää kakkosen mahdollisimman pienellä, mutta silti siedettävällä ikäerolla. Kaksi vuotta on varmaan normi monessa perheessä. Siinä vaiheessa ensimmäinen lapsi on jo tarpeeksi "iso" ja vauvavaihe alkaa olla ohitettu. Mutta eihän se ole noin helppoa, miltä kuulostaa, eihän? Ensinnäkin itse olin aivan tajuttoman väsynyt kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ollessani raskaana. Väsymys vastasyntyneen kanssa ei ollut mitään verrattuna siihen olotilaan. Töissä oli vaikeaa pitää silmiä auki, vaikka nukuin kymmenenkin tunnin unia. Miten siis pärjäisin vilkkaan vuoden ikäisen kanssa, jos seuraava raskaus olisi samanlainen? Tai mitä jos seuraavassa raskaudessa rasitteena olisi vaikea pahoinvointi? Miten peuhaat vuoden vanhan prinsessan kanssa ja seurustelet samalla vessanpöntön kanssa? Tietenkin, jos elämäntilanne olisi silloin sellainen, että miehestä olisi enemmän apua, niin voisin suhtautua tähän positiivisemmin.

Eniten olen kuitenkin pohtinut sitä, miten äidit pärjäävät vastasyntyneen kanssa, kun ympärillä pyörii kävelemään oppinut kiusantekijä. Miten sitä ehtisi muka maata sohvan nurkassa imettämässä ja vahtia samalla huomiota kaipaavaa pikkuneitiä, joka on työntämässä kieltään pistorasiaan? Tai miten lähdet hoitopöydältä kesken pahimpien kakkavaippojen vaihtopäivien, kun sivusilmällä huomaat esikoisen vetävän kissaa hännästä ja kissan ilmeestä tiedät, että kosto on oleva suloinen. Miten ihmiset pärjäävät??? Ja onko se todella sen arvoista? Onko niille esikoisille olemassa jotain hihnoja, joilla heidät saa köytettyä pöydänjalkaan kiinni, kun kädet ja silmät ovat keskittyneet muihin askareisiin? Kertokaa tyhmälle, että miten naiset pärjäävät?

Entäpä sitten jaksaminen? Päiväunet saa unohtaa, sillä vaikka vauva nukkuisi, ei esikoinen tietenkään nuku samaan aikaan, jos lainkaan. Itse olin varsinkin ensimmäisen kuukauden aikana niiiiin väsynyt, etten tiedä, miten olisin pärjännyt, jos en koskaan olisi saanut päivän aikana itsekin nukkua. Tosin vielä enemmän väsyttävät ns. haistavittu-unet, joissa vauva huutaa viisi sekuntia, kun olet juuri saanut unta ja nukahtaa sitten taas tyytyväisenä, kun olet ponkaissut sohvalta ylös. "I'm up, I'm up!" huudat vain tajutaksesi, että vauvasi huutaa unissaan ja vetelee sikeästi sikeitä. Käperryt taas sohvalle nukkumaan ja sama toistuu kymmenen minuutin päästä. Tämä väsyttää jopa enemmän kuin tunnin yöunien jälkeen valvominen.

Tietenkin myös Kelan politiikka aiheuttaa omat sumplimisensa vauvailuun. Myös työpaikka saattaa suhtautua nuivasti, jos ilmoitat olevasi jälleen raskaana, kun olet ollut kaksi viikkoa mammaloman jälkeen töissä.

No, sitten on tietenkin olemassa sellainen mahdollisuus, että tekee (ja ei lapsia tehdä, niitä saadaan) toisen lapsen vasta muutaman vuoden päästä, mutta siinä menee se idea sitten siitä, että lapsista olisi seuraa toisilleen.

Mikä teidän mielestänne on siis paras ikäero lapsille ja miksi?