Synnytystuskaa

Kerrotaanpa sitten omasta synnytyskokemuksestani. Kun olin pieni, pohdiskelin poikana ja tyttönä olemisen huonoja puolia. Pojathan joutuvat armeijaan ja liikuntaa kammoavana tämä tuntui minusta aika sietämättömältä. Toisaalta tytöt joutuvat sitten vanhempina synnyttämään. Eihän tuo pakko ole, mutta tiesin jo silloin, että haluan joskus itsekin lapsia.

Aika pitkään sain lopulta olla raskaana, että aloin pelätä synnytystä. Oikeastaan vasta äitiysloman alettua ja synnytysohjelmia katsottuani tajusin, että ziisus kohta olen itse tuolla vääntämässä lasta hiestä märkänä ja kivusta huutavana.

Luulin, että synnytys alkaisi klassisesti yöllä (teininä luulin, että menkatkin alkavat aina heti aamusta, kun pari ensimmäistä kertaa näin kävi...) ja tietenkin supistuksilla. Leffoista ja tv-sarjoista tuttuun lapsivesien menoon en uskonut hetkeäkään. No, tietenkin heräsin sitten eräs aamu siihen, että nyt lorahtaa. Juoksin vessaan ja niinhän sieltä tulikin aimo annos kirkasta nestettä. Päättelin, että sen on oltava lapsivettä, mutta sipsutin vielä sänkyyn vain noustakseni taas viiden minuutin päästä kylpyhuoneeseen. Soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulla näytille vasta 12 tunnin kuluttua. Näin siis täällä Etelä-Suomessa. Pohjoisempana asuva sukulaislääkäri ihmetteli tätä toimintaa, niin kuin ihmettelivät kaikki muutkin. "Miten ne voi pitää sua vielä kotona?" oli yleisin reaktio.

Yllätys oli sekin, että lapsivettä lorahteli koko päivän. Pettymys puolestaan se, että minut käskettiin vielä illalla sairaalasta yöksi kotiin. Veden menoja lukuunottamatta mitään ei ollut tapahtunut. Ei supistuksen supistusta.

Yöllä sain hädin tuskin nukuttua. Myös edellinen aamu oli mennyt kuin sumussa enkä ollut voinut jatkaa uniani enää sen jälkeen, kun soitin synnärille. Aamulla jännityksestä piukeina menimme miehen kanssa sairaalaan enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Luojan kiitos, minut kuitenkin otettiin sisään sairaalaan, vaikka supistuksia ei vieläkään kuulunut. Tästä se hupi sitten alkaisi...

Lääkäri tutki minut enkä ollut auennut yhtään. Minuun iskettiin käynnistyspilleri, jonka piti aloittaa synnytys. No p*skanmarjat. Ei se tietenkään mitään auttanut. Tuntikaudet sängyllä maattuani lääkäri tutki minut uudelleen ja totesi toisen pillerin olevan tarpeen. Ja se olikin sitten se pilleri, joka räjäytti helvetin portit. Mieheni oli lähtenyt käymään asioilla, mutta palasi parahiksi todistamaan sitä tuskaa, jota koin. Valitin aluksi kätilöille, että nyt tuntuu vähän menkkakivuilta, mutta en saanut mitään vastakaikua. Välillä kävin vessassa ja vuosin verta, mutta siihenkään ei oiken otettu kantaa. "Se on ihan normaalia." Just. Kivut kovenivat ja itse vihdoin ymmärsin, että kyseessä ovat supistukset. Katkera olen siitä, että synnytyskertomukseen on laitettu säännöllisten supistusten alkaneen klo 22, vaikka jos minulta kysytään, ne olivat säännöllisiä ja jatkuvia jo klo 17 alkaen. Tuntui, etteivät ne helpota laisinkaan. Niitä vain tuli ja tuli ja välissä oli silloin tällöin vain pieni lepohetki. Mieheni yritti auttaa lämpöpussilla, mutta ei se juuri auttanut. Olin ollut niin keskittynyt miettimään itse ponnistusvaihetta, että olin unohtanut stressata supistuksia. Se kipu on ja tulee luultavasti aina olemaankin suurinta koskaan tuntemaani kipua. Ääneen sitä en sanonut, mutta mielessäni mietin, että tämä lapsi jää ainoakseni. En pystyisi kokemaan tuota kipua enää. Sain jonkun onnettoman kipulääkkeen, mutta oksensin sen pois. Kello viiden jälkeen en enää pystynyt myöskään syömään mitään, joten olo oli heikko. Edellisen kerran olin syönyt puoliltapäivin. Kukaan ei ehdottanut minulle mitään vaihtoehtoisia menetelmiä, kuten suihkua tai jumppapalloa. Olin niin kipeä, etten niitä osannut kysyäkään. Ajatuskin siitä, että liikkuisin tai ylipäänsä nousisin sängystä tuntui kamalalta.

Olin saamassa lisää kipulääkettä myöhään illalla, kunnes tajusin valittaa kätilölle paineentunnetta alapäässä. Kätilö päätti tarkistaa tilanteen ja olinkin jo neljä senttiä auki. "Et sinä mitään kipulääkettä saa", kätilö totesi ja lähetti minut synnytysosastolle. Tiesin aika aikaisin, että haluan epiduraalin. En täysin luottanut siihen, mutta tiesin, että sen haluan. Se minulle luvattiinkin, mutta sain aloittaa ilokaasulla. Jos supistukset avasivat helvetin portit, niin ilokaasu avasi taivaan portit. Aivan mahtava tunne. Sellainen pieni nousuhumala, joka vei kivulta kaiken puhdin. Sain vihdoin voimia takaisin. Olin käytännössä ollut nukkumatta jo puolitoista vuorokautta enkä ollut syönyt tuntikausiin mitään. En ollut koskaan ollut niin väsymyt. Epiduraali helpotti vielä lisää. Jossain vaiheessa ilokaasukaan ei pystynyt viemään pois takapuolessa tuntunutta paineen tunnetta. Kätilö tarkisti tilanteen, kun selitin, miltä tuntuu. Mies oli lähtenyt hakemaan ruokaa, mutta kätilö soitti hänet pikaisesti takaisin, sillä olin yhtäkkiä täysin auki. Odotimme miestäni ja aloitimme ponnistuksen.

Synnytys ei epiduraalin ansiosta sattunut tippaakaan. En varmaan edes hikoillut. Ponnistusvaihe kesti puoli tuntia ja siinä tarvittiin toista kätilöä, lääkäriä ja imukuppia. Mutta tulos oli mitä mainioin. Ihana vauva saatiin vihdoin yhteistuumin ulos, mutta hän ei huutanut. Televisiosarjoja katselleena osasin olla hiljaa ja luotin siihen, että kätilö puhaltaa henkeä lapseen. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Vihdoin kuulin maailman ihanimman äänen, kun vauva parkaisi. Silloin sain kysyttyä, onko lapsi tyttö vai poika. Vatsani muodosta kaikki olivat päätelleet lapsen olevan poika, mutta salaa olin toivonut tytsyä. Ja tyttöhän se oli. Olin onnesta soikeana. Menetin kuitenkin paljon verta ja pyörryin pian. Draamakuningatar loppuun asti. Herätessäni sain aamupalaa ja osan voimistani takaisin. Mies lähti kotiin ja minä nukuin ensimmäisen yöni rakas tyttöni vierelläni.