Oh, so naisellista

Meillä on aivan ihana neiti. Todella suloinen pikkuprinsessa, josta toivottavasti kasvaa ihana ja ajattelevainen nuori nainen. Tällä hetkellä vauva kuitenkin paljastelee itsestään tasaisin väliajoin piirteitä, jotka eivät missään mittakaavassa tai kulttuurissa ole kovin naisellisia.

Ruoan jälkeiset röyhtäytykset eivät ole mitään pikkupörppyjä vaan oikein kunnon homersimpson-röyhtyjä. Pulautukset eivät ole mitään pieniä kuolapalloja vaan kunnon kahdeksantuntiadokaustajalaatatbaarinvessaan-oksennuksia. Eilisessä postauksessani mainitsemat kakat eivät ole mitään pikkupuuppia vaan kuin chiliruoan, lakritsin ja luumujen aikaansaamia sinappiripulirypäyksiä. Kun neiti huutaa, hän ei kiljahtele sopivalla voimakkuudella, vaan rääkyy naama punaisena, niin että henki meinaa loppua kesken ja äidin tärykalvot meinaavat puhjeta.

Mutta voi. Sitten kun neiti hymyilee, niin hän hymyilee kuin maailman suloisin pieni ihme. Silloin ei ole epäilystäkään siitä, että meillä asuu ihana pikkuneiti, joka kaikista epäilyistäni huolimatta kyllä kasvaa yli näistä epänaisellisista piirteistään ja saa pukea mekon ylleen ilman, että ihmiset ihmettelevät, miksi joku on pukenut (todella huonosti käyttäytyvän) pojan tytöksi. Mutta onhan se aivan ihanaa, että vauva saa olla ihan vaan vauva edes pienen alkupuoliskon elämästään ennen kuin odotukset ja paineet puskevat päälle. Röyh röyh vaan ihan rohkeasti, beibi.